Aust­ra­lia on en­nak­ko­mai­net­taan pa­rem­pi suu­ren tyy­lin viih­de-e­lo­ku­va. Ni­co­le Kid­man ja Hugh Jack­man täyttävät isot pää­roo­lit van­git­se­vas­ti ja pah­vi­ku­vik­si piir­ret­tyjä kon­nia näyt­te­levät Aust­ra­lian fil­mi­maail­man par­haat voi­mat. Oh­jaa­ja Luhr­mann on myös teh­nyt oi­kean va­lin­nan vi­sioi­den­sa to­teut­ta­mi­sek­si: nai­se­lo­ku­vaa­jia ei vieläkään usein tu­le vas­taan ja Man­dy Wal­ker­kin te­kee lois­ta­vaa jäl­keä Aust­ra­lian kuu­mis­sa, val­ko­heh­kui­sis­sa mai­se­mis­sa.

Luhr­man­nin elo­ku­vis­sa ei ole yhtään va­ka­vas­ti otet­ta­vaa het­keä. Sil­loin­kin, kun hän kä­sit­te­lee so­taa, riis­toa tai kuo­le­maa, ku­ten nyt, oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja kaih­taa rea­lis­mia ja löytää rat­kai­sut ro­mant­ti­sen fan­ta­sian ja seik­kai­lun kei­noin. Tämä ei ole moi­te, sillä oh­jaa­ja on lah­ja­kas es­ka­pis­ti­sen viih­teen te­kijä. Hä­nen en­simmäi­nen elo­ku­van­sa, tans­si­fil­mi St­rict­ly Ball­room – Kiel­le­tyt as­ke­leet (1992), on yhä hä­nen terä­vin ja on­nis­tu­nein työnsä. Seu­ran­neet Ro­meo + Ju­lia ja Mou­lin Rou­ge! oli­vat van­ho­jen ai­hei­den sä­kenöi­viä päi­vi­tyk­siä, ohue­no­hut­ta elo­ku­vai­lua, jo­ka kui­ten­kin tuot­ti suur­ta iloa silmäl­le ja kor­val­le.

Kun Oli­ver Sto­ne ehät­ti en­simmäi­senä te­kemään Co­lin Far­rel­lin kans­sa ka­tast­ro­fie­lo­ku­van Alek­san­te­ri Suu­res­ta, jou­tui Luhr­mann hau­taa­maan Leo­nar­do Di­Cap­rion kans­sa val­mis­te­le­man­sa kil­pai­le­van ver­sion ja et­simään jo­tain uut­ta ja isoa ai­het­ta.

Aust­ra­lias­sa se löy­tyi. 168 mi­nuut­ti­seen ta­ri­naan oh­jaa­ja sisäl­lyttää man­te­reen ris­ti­rii­to­jen re­pimän his­to­rian al­ku­peräi­sa­suk­kail­le teh­tyi­ne vää­ryyk­si­neen, mut­ta myös maan lois­tok­kaan luon­non ja elin­voi­man eri­kois­laa­dun. Kaik­ki ro­mant­ti­ses­sa, hat­ta­ran­ke­vyessä ja ku­vi­tel­miin kää­ri­tyssä lah­ja­pa­ke­tis­sa.

Kid­man esittää les­kek­si jää­nyttä brit­tiä La­dy Ash­leytä, jo­ka yrittää saa­da pe­rimänsä kar­ja­ti­lan Fa­raway Down­sin pys­tyyn alen­nus­ti­las­taan. Hugh Jack­ma­nin näyt­te­lemän Dro­ve­rik­si kut­su­tun kar­ja­na­ja­jan kans­sa hän pistää kam­poi­hin kar­ja­mo­no­po­lia ta­voit­te­le­van King Car­neyn ja hä­nen kä­ty­riensä val­taus­pyr­ki­myk­sil­le.

Aust­ra­lian al­kuo­sa ku­vaa suur­ta kar­ja­na­joa Da­rwi­nin kau­pun­kiin. Koh­tauk­sis­sa nä­kyy kai­ku­ja John For­din ja Howard Hawk­sin draa­maa ja ko­me­diaa se­koit­ta­nei­den wes­ter­nien ka­pak­ka­tap­pe­luis­ta ja cow­boy­ta­ri­nois­ta. Lop­pu­puo­li hui­pen­tuu san­ka­rien koh­ta­loi­hin so­dan ja­lois­sa, kun Ja­pa­nin kei­sa­rin il­ma­voi­mat hyökkäävät 1942 Da­rwi­niin suu­rem­mal­la voi­mal­la kuin edel­lis­vuon­na Pearl Har­bo­riin.

Län­ne­ne­lo­ku­vat tuo mie­leen myös val­kois­ten on­gel­mal­li­nen suh­de Aust­ra­lian al­ku­peräis­kan­saan. Nul­lah on 13-vuo­tias val­koi­sen ja abo­ri­gi­naa­lin jäl­keläi­nen, jon­ka La­dy Ash­ley pe­las­taa lail­lis­te­tul­ta ra­sis­mil­ta kir­kon kas­va­tus­lai­tok­ses­ta. Ki­peä­kin ti­lan­ne rat­kais­taan op­ti­mis­ti­ses­sa seik­kai­lu­hen­gessä. Sydä­met su­lat­ta­va Bran­don Wal­ters edus­taa Luhr­man­nil­le Hol­lywoo­din kul­ta-ai­ko­jen ek­soot­tis­ta Sa­bua, jo­ka val­loit­ti kat­so­jat Kip­lin­gin Vii­dak­ko­kir­jas­ta teh­dyssä fil­missä 30-lu­vul­la. Tähän elo­ku­va viit­taa ni­mittämällä yh­den hah­mois­ta Kip­lin­gik­si ja vieläpä jär­jestämällä lop­puun Dis­neyn ver­sion tyy­li­sen ih­me­pe­las­tuk­sen.

Kid­man loh­dut­taa Nul­la­hia lau­la­mal­la täl­le Ih­me­maa Ozin tee­ma­lau­lun (aa­sin­sil­ta­na sii­hen, että Aust­ra­lian slan­gi­ni­mi­tys­kin on ly­hyes­ti ”Oz”). Kyy­ne­leh­tivästä koh­tauk­ses­ta tu­lee haus­ka, kos­ka ”­Po­mo­rou­va” muis­taa sa­nat vain epämääräi­ses­ti. Har­mi kyllä, klas­sik­kosä­vel on si­joi­tet­tu ta­ri­naan kes­kei­ses­ti. Se on liian tut­tu ja tuo mie­leen hie­nom­man fil­mi­sa­dun, jon­ka rin­nal­la suu­re­lo­ku­va Aust­ra­lia pie­ne­nee kää­piök­si.

Luhr­mann käyttää lau­lua koo­di­na ku­ten Hitch­coc­kin Mies jo­ka tie­si lii­kaa. Mut­ta siinä tar­jot­tiin sentään kat­so­jil­le ai­van uu­si is­kelmä Que Se­ra Se­ra. Aust­ra­lia oli­si voi­nut vaik­ka­pa ani­maa­tion Wall-E mal­liin käyttää mu­siik­ki­viit­teenä vä­hemmän ku­lu­nut­ta klas­sik­koa kuin Sa­teen­kaa­ren tuol­la puo­len.

Te­kijöi­den ideat eivät riitä ko­ko pitkää kes­toa. Lop­pu­hui­pen­nus, jos­sa abo­poi­ka jou­tuu vaa­raan ker­ta kiel­lon pääl­le ja kon­nil­le soi­vat koh­ta­lon kel­lot, on tort­tua tor­tul­le ja selvä hätä­rat­kai­su. Sil­ti Luhr­man­nil­le voi nos­taa hat­tua yrit­te­liäi­syy­destä ja muo­don hal­lin­nas­ta: Aust­ra­lia ei pitkäs­tytä.

D­ro­ve­rin oi­kea­na kä­tenä nähdään Da­vid Ngoom­bu­jar­ra, jos­ta kä­si­kir­joi­tus on vaa­ras­sa tehdä naii­vin ja uh­rat­ta­van sym­bo­lin, ”­hyvän in­tiaa­nin”. Sen si­jaan ve­te­raa­ninäyt­te­lijä Da­vid Gul­pi­li­lin ar­vok­kuut­ta isoisä King Geor­ge­na ei mikään him­mennä. Hä­nen esi­mer­kistään ta­ri­naan tu­lee abo­ri­gi­naa­lien pe­rin­tei­siä kä­si­tyk­siä maail­man luo­mi­ses­ta ”u­niai­ka­na” ja suun­nis­ta­mi­ses­ta erä­mais­sa ”­lau­lu­lin­jo­jen” mu­kaan. Nul­lah ha­luaa päästä myös ”­kul­ke­maan”, mies­ten it­senäis­ty­mis­riit­tiin kuu­lu­val­le vael­luk­sel­le, jo­ta Ni­co­las Roeg kä­sit­te­li 28:s­sa fil­missä esiin­ty­neen Gul­pi­li­lin tär­keässä en­sie­lo­ku­vas­sa Wal­ka­bout (1971).

Tuo Roe­gin teos oli­si­kin syytä nähdä Luhr­man­nin mauk­kaan viih­de­his­to­rii­kin rin­nal­la. Suo­si­tel­ta­via aust­ra­lia­lai­sia ovat myös Pe­ter Wei­rin Hu­vi­ret­ki hirt­to­pai­kal­le, Vii­mei­nen aal­to ja Gal­li­po­li, Phi­lip­pe Mo­ran Mad Dog Mor­gan ja ro­tu­sor­toon pu­reu­tu­vat Phil­lip Noy­cen Va­ras­te­tut lap­set sekä Fred Sc­he­pi­sin vä­kevä Jim­mie Blacks­mit­hin lau­lu. (HB)