John Websterin edellinen elokuva, naispoliisin työpäivää käsitellyt "Sen edestään löytää" voitti Jussi-palkinnon parhaana dokumenttina vuonna 2006.
John Websterin edellinen elokuva, naispoliisin työpäivää käsitellyt "Sen edestään löytää" voitti Jussi-palkinnon parhaana dokumenttina vuonna 2006. Tempun toistamiseen Katastrofin aineksilla on hyvät mahdollisuudet.
Elokuva käsittelee ilmastonmuutosta. Teema on nykyään itsestään selvä, jopa populistinen. Varsinkin, kun Websterin dokumentti tulee vaikutusvaltaisen ja menestyneen amerikkalaisfilmin, Nobelilla palkitun Al Goren Oscar-elokuvan, Epämiellyttävän totuuden vanavedessä. Ehkä Webster otti tosissaan, kun Melissa Etheridge lauloi Goren elokuvan tunnussäveltä ”I Need To Wake Up”? Ohjaajasta tuli ilmastonmuutosherännäinen – ainakin yhden vuoden ajaksi.
Goren maailmoja syleilevät tuhon ennustukset Webster kutistaa minimittaan, perhekokoon. Katastrofin aineksia tuo globaalin ongelman samalla sekä käsitettäväksi, että antaa elokuvalle Epämiellyttävän totuuden rinnakkaisteoksena myös koomisia parodiamukaelman piirteitä. Tämä korostuu Websterin esittelemissä pienemmän mittakaavan tilastoissa, luvuissa ja käyrissä.
Viittaussuhde ei kuitenkaan vie filmiltä sen inhimillistä koskettavuutta, päinvastoin, Katastrofin aineksia on ohjaajansa henkilökohtaisin projekti, koska hän itse Anu-vaimoineen ja kaksine poikineen on sen pääosassa. Perheen arkitoimet, joista ohjaajaisän vuoden mittaisen ”kokeilun” takia on selvittävä mahdollisimman vähäisellä öljyn käytöllä, ovat konkreettisuudessaan kiinnostavaa seurattavaa.
Millä pestä lasten hampaat, kun kaupan tahna on pannassa? Miten saada ruokaa pöytään, kun kaikki on pakattu kaupan muoveihin? Koulu- ja työmatkat ilman omaa autoa tuovat myös logistiikkaongelmia perheen arkeen, kun ennen mutkitta sujuneeseen reissuun tarvitaan nyt yhdeksän bussivaihtoa.
Elokuvan ainoa mielenkiinto ei jää käytännölliseen. Vaivihkaa, mutta välttämättä esiin pyrkii aviosuhteen kuvaus – mikä tietysti on saattanutkin olla Websterin perimmäinen ponnin elokuvanteolleen. Ainahan hän on ollut dokkareissaan kiinnostunein ihmisistä esittelemiensä ammattien – poliisien, pölynimurikauppiaiden – takana. Katastrofin aineksia elokuvan nimenä viittaa siis yhtä hyvin ilmastonmuutokseen, kuin perheen sisäiseen ilmapiirin muutokseen.
Websterin dokumentti kuvaa tasapainoista, onnellista nuorta perhettä, jolla on mukavaa yhdessä. Vaikeuskertoimen tähän sympatian kasapanokseen tuo öljydieettikokeilu, jonka tärkeydestä puolisot selkeästi ovat eri mieltä. Vieraannuttavan efektin perheen suhteisiin lisää vielä englanninkieli, jossa Suomessa syntynyt britti John pitäytyy kuvauksien aikana Anun puhuessa suomea. Perheen pojat vaihtavat kieltä luontevasti kesken keskusteluiden, mutta Websterin tiukkuuden lienee sanellut dokumentin teko pääosin englanninkielisenä ja suomitekstein: Katastrofin aineksilla luulisi olevan kiinnostavuutta maailmalla laajemminkin.
Ilmastonmuutos ja aviokriisi
Koska perhe on vuosien aikana tottunut kameran läsnäoloon ja vuoden jatkuneissa kuvauksissa kuka tahansa sen välillä unohtaisi (perheen jäsenet ovat kuvanneet toisiaan vuorotellen), Webster pääsee hyvin intiimille etäisyydelle. Tarkkailijana pysyttelevä, kasvokuvissaan usein ilmeetön John, vie koettaan putkiaivoituksena eteenpäin. Anu näkee laajemman elämänkokonaisuuden ja hermostuu. V-sanat ja F-sanat pääsevät vaimon suusta, ennen kuin hän kättään kyllästyneenä heilauttaen poistuu kuvasta.
Valoisa perhedokumentti tietenkin päättyy tasapainoon. Kokeilu päättyy hyviin tuloksiin, ja vaikka se jättääkin jälkensä Websterin perheen tulevaankin päästöpolitiikkaan, myös John oppii antamaan periksi, eikä vaadi täydellistä. ”Did i lose it, sekosinko minä?”, mies kysyy vaimolta. Katastrofin aineksia on mainio testitapaus kuvitellusta tilanteesta, jolloin perheeseen muuttaa vuodeksi Linkola. Itselleni Johnin miellyttävästä, mutta yksioikoisen insinöörimäisestä maanisuudesta tuli mieleen jopa Nicholas Rayn elokuvan Peilin takana opettajahahmo James Mason, josta kortisonilääkkeen vaikutuksesta tulee perhettään tyrannisoiva fundamentalisti. Sekä Websterin että Rayn elokuvissa ydinperhettä uhkaa sen keskelle muuttanut (tai sen keskellä muuttunut) alien.
Dokumentin nykykäytäntöjen mukaan tilanteiden manipulointi on sallittua, kun otosten tarjoamasta ehdottomasta totuudesta on joka tapauksessa jouduttu luopumaan. Siksi olisi mukava tietää, kuinka paljon Katastrofin aineksissa on rakennettuja aineksia, suunniteltuja ”kohtauksia”, sovittuja ”repliikkejä”. Mutta ehkä vuoden tuloksena syntynyt valtava aineisto vain on tarjonnut ja siivilöinyt esiin juuri ilmaisevimmat ja teemaa tukevimmat hetket leikkauspöytää varten. Mielenkiintoista olisi myös tietää mitä oli leikattu pois. Perheen ”muovitonta joulua” jännitetään etukäteen, mutta itse juhlasta nähdään vain tarkasti rajattuja valokuvia. Aitoja ilonilmauksia näkyy poikien kasvoilla, mutta itse lahjoja ei juuri näytetä. Ettei vain Samuelin ”jess!”-henkisen tuuletuksen kipinänä sittenkin olisi ollut jokin kauko-ohjattava, eikä esimerkiksi puuhevonen?
Jos dokumenttia luulisi lajityypin tai aiheen perusteella harmaaksi ja ikäväksi, sitä se ei ole. Webster elävöittää ja havainnollistaa teesejään riemastuttavilla vanhoilla filmikatkelmilla menneen ajan mainoksista, uutispätkistä ja tietoiskuista. Materiaali on myös viitseliäästi käsitelty värikkääksi ja tyylikkääksi silmäniloksi.
Sama huolellisuus toistuu arkiotoksissa. Vaikka käyttääkin digikameroita ja käsivarakuvausta, Webster tallentaa hyvin tunnelmallisia ja sävykkäitä kuvia niin syyspimeältä bussimatkalta kuin mökkisaaren aurinkoiselta laiturilta.