Rakkautta & Anarkiaa –festivaalien yksi odotetuimmista ensi-illoista saapuu tänä vuonna läheltä lännestä.
Rakkautta & Anarkiaa –festivaalien yksi odotetuimmista ensi-illoista saapuu tänä vuonna läheltä lännestä. Ruotsalainen Anna Odell on päässyt etusivuille sekoittamaan pakkaa ennenkin. Skandinaavisen elokuvataiteen nuori puheenaine on hämmentänyt jo koulutöistään lähtien kuvallisen taiteen eri saroilla.
Elokuvan ensimmäisellä puoliskolla seurataan kuvitteellista luokkakokousta, 20 vuotta yläasteajan jälkeen. Anna (Anna Odell) on ollut kouluaikoinaan huomaamaton sivustakatsoja, joka ei ole saanut osakseen edes alinta ihmisarvoiseksi luokiteltavaa kohtelua. Näissä juhlissa hänelle tarjoutuu mahdollisuus kertoa entisille luokkalaisilleen asioiden laita. Anna on humalahakuisen juhlaväen seassa todellinen persona non grata, bakkanaalien ehdoton sytyttäjä ja sammuttaja. Naisen pakkomielteen tasolle yltävä tavoite on saada muilta tunnustus vanhoista teoistaan.
Toisessa osuudessa Odellin elokuvan Odell etsii oikeat kiusaajat asettaen nämä vielä haastavampaan testiin, eräänlaiseen kuulustelutilanteeseen. Edelleen hamutaan tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä. Hän pakottaa fiktiiviset luokkatoverinsa ahdistaviin tilanteisiin ja selittää samalla sivumennen katsojalle, minkä vuoksi hän ei viralliseen luokkakokoukseen kutsukirjettä saanut.
Luokkajuhla hämmentää teknisellä toteutuksellaan. Dokumentin ja fiktiivisen elokuvan rajaviiva haihtuu. Elokuvallisten ratkaisujen lisäksi keskustelua ja kysymyksiä herättää itse teema. Monesti puhutaan, että yläasteiässä ei vielä kykene erottelemaan tahdikkuuden nyansseja. Teini-ikään kuuluva verbaalinen suorasukaisuus saattaa eittämättä aiheuttaa pitkäaikaisvaurioita – etenkin toisessa samanikäisessä. Voiko kauna kuitenkaan kestää yli vuosikymmenten, varhaiskeski-ikään saakka? Vai onko Anna Odellin kostoteoksessa kyseessä vain taiteellinen pikkusieluinen tilitys?
Jälkidogmaattinen tilitys pitää katsojan hereillä, niin paljon on tekijällä jäänyt hampaankoloon. Moni katsoja etsii itsensä oppilaiden joukosta. Herää ajatuksia omasta kouluajasta ja omasta roolista luokkayhteisössä. Miettii, kuinka merkitsevä osa pohjoismaisen ihmisen elämästä peruskoulutuksemme on, ja minkälainen rooli sillä on ihmisen muokkautumisessa. Odellia aihe on kalvanut kaksikymmentä vuotta, hän kostaa kiusaajilleen taiteellaan. Samassa hän osoittaa taiteen mahdollisen vaikutusvallan näyttäen kouluaikaisen vallan olleen lopulta varsin pientä. Se, onko tämänkaltainen vallankäyttö ja julkinen kosto oikeutettua, jää katsojan päätettäväksi.
Odellin esikoispitkä Luokkajuhla keräsi Ruotsin teattereissa vajaat 200 000 katsojaa. Perinteisen elokuvakerronnan rajoja koettelevalle teokselle se on huomattava numeraali. Filmi voitti vuoden 2013 Guldbaggenin sekä parhaana elokuvana että parhaasta käsikirjoituksesta. Ruotsin arvostetuin elokuvapalkinto ei tipahtanut tyhjästä. (VA)