Enpä muis­ta, että oli­sin tun­te­nut esi­nei­siin koh­dis­tu­vaa ka­tu­mus­ta kuin ker­ran. Tar­koi­tan sitä, että jä­tin os­ta­mat­ta jo­tain, jo­ka myö­hem­min osoit­tau­tuu hy­vin ar­vok­kaak­si. Tämä ai­no­kai­nen ta­paus si­joit­tuu Lon­toon Ham­ley’­sin myymälään vuon­na 1989. Le­lu­kau­pan vit­rii­nissä ko­mei­li Ko­mi­sa­rio Mor­se Ja­guar Mark II:nsä rin­nal­la, jo­ka ei ol­lut mikään Cor­gin pe­rus­mal­li, vaan jo­tain ai­van muu­ta. Jä­tin os­ta­mat­ta, kos­ka en keh­dan­nut. Ex-tyttöystävä, tu­le­va vai­mo­ni, oli­si saa­nut vi­hiä, mitä tu­le­man pitää. Eikä kum­pi­kaan po­jis­ta­ni ol­lut vielä syn­ty­nyt, jot­ta oli­sin voi­nut viedä tu­liai­sik­si (it­sel­le).

Hyvä po­pu­laa­ri­kult­tuu­ri elää omaa elämäänsä ek­syen syrjä­po­luil­le pää­tyen lo­pul­ta per­he­his­to­riaan. Kun kat­so­ja kas­vaa yh­dessä osu­vien hen­kilö­hah­mo­jen kans­sa, jos­sain vai­hees­sa saa­vu­te­taan nos­tal­gi­nen ta­so. Yleensä uu­del­leenläm­mit­te­lyt eivät on­nis­tu, kos­ka vaa­dit­ta­va tun­nel­ma on vai­kea saa­vut­taa. Elä­keikäi­sistä Tar­za­neis­ta ja Mus­ta­naa­miois­ta voi jo­ku Mad-leh­ti tehdä pa­ro­diaa, mut­ta san­ka­reil­la on vain im­per­fek­ti­nen ta­so. Nuo­ri Mor­se on luul­ta­vas­ti yk­si par­hais­ta ja yk­si har­vois­ta on­nis­tu­neis­ta nuo­ren­nus­leik­kauk­sis­ta.

Ko­mi­sa­rio Mor­sen taus­ta nuo­re­na kons­taa­pe­li­na, jo­ka osoit­ti hol­mes­mai­set päät­te­ly­ky­kynsä jo en­si­vuo­si­naan, on sen ver­ran mie­len­kiin­toi­nen, että sitä poh­ti jo 12 Mor­se-kau­den ai­ka­na. Mik­si hän ha­lu­si pe­las­taa uh­rit, löytää syyl­li­set? Mik­si Ox­ford, Ja­guar Mark II, klas­si­nen mu­siik­ki, al­ko­ho­lis­min par­taal­la pyö­rivä vis­kin ja alen nauk­kai­lu? En­simmäi­sen En­dea­vour-kau­den ai­ka­na mo­ni ky­sy­mys saa vas­tauk­sen. Ky­se on suo­mek­si kil­voi­tuk­ses­ta.

On­nis­tu­mi­sen ta­kaa John Thawn ve­roi­nen näyt­te­lijä, il­meikäs Shaun Evans. Ku­ten Mor­se ot­ti Lewi­sin ho­tei­siin­sa, myös Mor­sen tu­tor, ko­mi­sa­rio Thurs­day (Ro­ger Al­lam) loi in­hi­mil­li­sen si­teen nuo­reen lu­pauk­seen siinä missä yh­teisö har­vo­ja poik­keuk­sia lu­kuun ot­ta­mat­ta vie­rok­sui poik­keu­syk­silöä. Tämä on tv-d­raa­mak­si kau­nis ku­vaus. Kuin­ka mo­ni lu­paa­va nuo­ri mies on pääs­syt elämän syrjään kiin­ni, kun ku­vioi­hin on il­mes­ty­nyt edes yk­si tär­keä ih­mi­nen.

Jos jo­tain moit­tei­ta et­sii, niin juu­ri yli­ko­mi­sa­rio Brigh­tin (An­ton Les­ser) Mor­seen koh­dis­tu­va työ­paik­ka­kiu­saa­mi­nen, tomp­pe­li­mai­nen ty­ran­nius ja ä­lyk­kyy­den vie­rok­sun­ta viedään ehkäpä rea­lis­min toi­sel­le puo­lel­le. Mut­ta on­han näitä ta­ri­noi­ta kaik­ki kuul­leet, vaik­ka har­va on it­se ko­ke­nut. Har­va on ni­mittäin ne­ro. Mut­ta pie­nim­mistä­kin eroa­vai­suu­des­ta sa­ko­te­taan, vaik­ka se hyö­dyttäi­si työyh­teisöä. Sen on jo­kai­nen työelämässä ko­ke­nut: mik­si ih­meessä juu­ri tomp­pe­lit ha­lua­vat eni­ten päästä päättäjän pal­lil­le?