Mar­tin Scor­se­sen kol­mi­tun­ti­nen ee­pos mais­tuu mässäil­len teh­dyltä buf­fet-kat­tauk­sel­ta, jos­sa on pa­pe­ril­la kaik­ki mitä hyvältä pe­rio­di­gans­te­ri­ku­vauk­sel­ta kai­pai­si. Ta­ri­na on pol­vei­le­va ja mau­kas, mut­ta myös pitkään pon­net­to­man ta­va­no­mai­nen. Kuo­si on kyllä kiis­tat­to­man ko­mea, mut­ta ker­ron­nan ote aut­ta­mat­ta ge­riat­ri­sen sees­tei­nen.

Pet­ty­mys on suu­ri kun ni­mekäs näyt­te­lijäää­kar­ti lön­tys­te­lee ta­ri­nan­sa lä­pi elot­to­mas­ti ja pe­rin luon­not­to­mas­ti. Eri­tyi­ses­ti Ro­bert De Ni­ron hah­mo Frank Shee­ran tun­tuu luon­not­to­mas­ti, ja köy­hin tu­lok­sin, nuo­ren­ne­tul­ta ma­fia­ko­ke­laal­ta, jo­ka näyttää ehkä ha­bi­tuk­sel­taan plas­tiik­ka­ki­rur­gil­la ko­ko ikänsä viettä­neeltä kes­ki-ikäi­seltä mie­heltä, mut­ta liik­kuu kuin elä­keläi­nen. Al Pa­ci­non Jim­my Hof­fa pärjää ver­tai­lus­sa pa­rem­min, mut­ta hänkään ei pys­ty pe­las­ta­maan ikä­mies­ten il­lan­viet­toa.

S­cor­se­sen it­sensä mu­kaan hä­nellä oli vai­keuk­sia löytää kol­mi­tun­ti­sel­le ee­pok­sel­leen ra­hoit­ta­jaa en­nen Netf­li­xiä. Lop­pu­tu­los on li­ki­main viih­dyttävä ee­pos, jo­ka tar­joaa ko­ko kes­ton­sa edestä us­kot­ta­vaa elämää, mut­ta har­mil­li­sen suu­ri osa tuos­ta kes­tos­ta on vi­deo­pal­ve­lui­den kes­ki­ver­to­viih­dyk­kei­den ta­voin tyhjäkäyn­tiä. Kes­to it­sessään ei kui­ten­kaan ole elo­ku­vaan suu­rin on­gel­ma, vaan ko­ko so­pan har­mil­li­sen pa­ko­te­tet­tu ole­mas­sao­lo.

E­lo­ku­va on omim­mil­laan sen vii­mei­sessä näytök­sessä, jos­sa hah­mot pait­si elävät ikänsä mu­kaan myös löy­detään uut­ta ker­rot­ta­vaa ma­fioo­son uran eh­too­puo­lel­ta. Vas­ta­ha­koi­nen vael­lus koh­ti Jim­my Hof­fan mur­haa ja luon­nol­li­sen pois­tu­man ha­pui­le­va odo­tus sen jäl­keen ovat mo­lem­mat rau­taa elo­ku­van an­nis­sa. Vii­mei­nen tun­ti on­kin elo­ku­van ydin, jo­ta on sitä en­nen pe­dat­tu pie­tee­tillä, ja jo­ka it­sessään voi­si yltää neljän täh­den kas­tiin.