Tämäpä al­kaa hy­vin. Kuin oh­jaa­jan ir­vai­lu­na pääo­sa­ne­sittäjän Da­niel Crai­gin 007-yh­teyk­sil­le al­ku­teks­tit työntävät bond­mai­sen pompöö­siä au­dio­vi­suaa­lis­ta ilo­tu­li­tus­ta, jos­sa ää­nistä vas­taa osu­vas­ti uus­ver­sio Led Zep­pe­lin Im­mig­rant Son­gis­ta. Sa­mois­sa tun­nel­mis­sa jat­ke­taan.

En ole lu­ke­nut al­ku­peräistä tri­lo­giaa, mut­ta pi­din aiem­mist­ra ruot­sa­lai­sis­ta elo­ku­vis­ta. Vai­mo­ni lu­ki kir­jat al­ku­kie­lellä en­nen elo­ku­via ja hän oli sa­maa mieltä kans­sa­ni: Da­vid Finc­her suo­riu­tui pa­rem­min kir­jai­li­ja Stig Lars­so­nin vii­toit­ta­mas­ta vai­keas­ta tehtävästä.

Kuu­lem­ma var­sin­kin toi­sen pääo­san Roo­ney Ma­ra ta­voit­taa al­ku­peräi­sen hah­mon sy­vyy­den pa­rem­min. Nyt mu­ka­na on myös pin­nal­la al­la pii­levä peh­meys ja herk­kyys, ei pelkkä punk­ka­ri­hak­ke­rin lä­vis­tet­ty nah­ka. Myös Craig on eri­no­mai­nen pääo­sas­sa Carl Mi­kael Blomq­vis­ti­na. On jo­pa hel­pom­paa mieltää hä­net ny­kypäivän Kal­le mes­ta­riet­siväk­si, jo­ka on kas­va­nut isok­si Ast­rid Lindg­re­nin las­ten­kir­jois­ta.

Jo­ka ta­pauk­ses­sa ris­ti­viit­tauk­sia ja mie­len­kiin­toi­sia poh­din­to­ja riittää ai­na, kun tehdään jo­tain poik­keuk­sel­lis­ta kult­tuu­ria. Poik­keuk­sel­lis­ta on myös se, että ker­ran­kin ame­rik­ka­lai­nen ver­sio viedään au­tent­ti­seen ympä­ristöön.

Ta­ri­nan mer­ki­tys pii­lee ha­lus­sa viiltää au­ki ruot­sa­lai­sen on­nel­li­sen il­luu­sion kääntö­puo­li. Ame­rik­ka­lai­se­na Finc­her ymmärtää hy­vin, mi­hin riis­toon pe­rus­tu­va yh­teis­kun­ta, Ruot­si, Yh­dys­val­lat tai an­tii­kin suur­val­lat, lo­pul­ta kaa­tuu: rik­kaus ja val­ta sai­ras­tut­taa su­vut. Mitä vah­vat edellä, sitä hei­kot perässä. Nyt pan­naan tiuk­ka vas­tais­ku sai­rail­le mur­haa­jil­le ja rais­kaa­jil­le, joi­ta eläh­dyttää juu­ri val­ta tehdä lä­himmäi­sel­le mitä vaan. Tar­vit­tiin mies­kir­jai­li­ja ja –oh­jaa­ja te­kemään hie­no fe­mi­nis­ti­nen ma­ni­fes­ti. Siinä si­vus­sa muis­tu­te­taan, kuin­ka ma­kaa­be­ria on se, että li­pe­rien ja nun­nan­kaa­pu­jen suo­jas­sa myydään lap­sia, mikä on kään­net­ty tässä so­siaa­li­työn­te­kijään, jo­ka käyttää val­taan­sa hol­hot­ta­via koh­taan vää­rin. Hy­vin­voin­ti­val­tiol­la­kin on li­kai­set kä­tensä, ai­na­kin jos­sain.

E­lo­ku­vas­sa nau­rah­de­taan, kuin­ka jo­pa nat­sit omi­vat va­pau­den kä­sit­teen. Se on selvä ää­ri­va­sem­mis­to­lai­nen ja to­ki liioi­tel­tu viit­taus ame­rik­ka­lais­tu­mi­seen, jo­ka viiltää myös poh­jois­mais­ta hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­taa. Nat­sis­min jäl­jet Ruot­sis­sa ovat selvät. Kun vau­raus ra­ken­tuu sil­le, että myydään hul­luil­le riistä­jil­le mal­mia ja nik­ke­liä, kun muu Eu­roop­pa riu­tuu kär­si­myk­sessään, täl­lai­nen hen­ki­nen ma­te­ria ei haih­du tie­hensä.

Tämä joh­taa aja­tuk­siin kar­ta­no­mai­se­mien Suo­meen, jos­sa lap­sel­li­sen ka­pi­ta­lis­tin enem­mistö­de­mok­ra­tian dik­ta­ruu­ria ar­vos­te­le­vaa kir­jaa myydään kuin liu­ku­hih­nal­ta.

O­len mel­ko var­ma, että Neu­vos­to­lii­tol­le alis­te­tus­sa ul­ko­po­liit­ti­ses­sa alen­nus­ti­las­sam­me maas­tam­me hä­vi­tet­tiin jär­jes­telmäl­li­ses­ti kaik­ki sel­lai­set ku­vat, jos­sa suo­ma­lai­set te­kevät nat­si­ter­veh­dyk­sen 1940-lu­vul­la. Olen oi­keas­taan näh­nyt vain yh­den täl­lai­sen pal­jon ku­vaa­van do­ku­men­tin: neu­vos­to­suurlä­he­tystön kan­taes­sa jat­ko­so­dan al­la ka­mo­jaan Bu­le­var­din reu­nuk­set oli­vat täynnä kä­si ojos­sa sei­so­via suo­ma­lai­sia nat­se­ja. Missä he ovat? Missä vii­pyy skan­daa­lin au­kai­su? Missä vii­pyy edes hyvä ro­maa­ni ai­hees­ta?