Monien episodileffapätkien ohjaajana tunnettu Adam Wingard osoittaa uusimmalla työllään olevansa yksi taitavimmista nuorista väkivaltaohjaajista, vaikka ura vielä todellista läpimurtoaan on odottanutkin.
Monien episodileffapätkien ohjaajana tunnettu Adam Wingard osoittaa uusimmalla työllään olevansa yksi taitavimmista nuorista väkivaltaohjaajista, vaikka ura vielä todellista läpimurtoaan on odottanutkin. Uutukaisellaan, 1980-lukulaista supersotilastoimintaa henkiin herättävällä The Guest -elokuvalla, Wingard osuu jo lähes keskelle.
Ovella seisoo David. Komea lihaskimppu ilmoittaa oven avanneelle Laura Petersonille olevansa tämän sodassa kuolleen Caleb-pojan paras ystävä. Hetkessä nuorimies hurmaa ympäröivänsä, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Vaikka kaikki on ulkoisin puolin kunnossa, kuoren alla on paljon piilotettua, myös väkivaltaista historiaa.
The Guest on kiehtovasti rakennettu kudelma arjen mystiikkaa, rehtiä miehistä väkivaltaa ja kieroutunutta huumoria, kummallisten visioiden läpi ajettuna. Simon Barrettin käsikirjoitus kumartaa idoleilleen, väkivaltaelokuvan perinnettä paremmin tuntevat saattavat helposti keksiä yhtäläisyyksiä menneiden aikojen tunnettuihin, ja vähän tuntemattomampiinkin, teoksiin. Myös lokaatiovalinnoissa ja lavastuksessa havaitsee runsaasti yhtymäkohtia.
Dan Stevens on 2000-luvulle päivitetty versio kasaritoimintasankaribuumin tähdistöstä, komeampi, uskottavampi ja tuhannesti parempi näyttelijä. Stevensissä on jotain, joka muistuttaa vanhoista ajoista, Hollywoodin sliipattujen jännäri- ja sotaelokuvan tähtien galleriasta.
Supersankaruus, ihmisen muodossa tai ei, on elokuvapiireissä synnyttänyt monta kulttia. The Guest saattaa olla yksi tämän aikakauden elokuvista, joiden DVD-julkaisuita fanit hamuavat vuosikymmenien päästä. Sillä erotuksella, että se on oikeasti hieno elokuva. (VA)