Philip K. Dickin tekstiin perustuva, Ridley Scottin vuonna 1982 ohjaama Blade Runner on jäänyt elokuvan historiankirjoitukseen science fictionin merkkipaaluna.
Philip K. Dickin tekstiin perustuva, Ridley Scottin vuonna 1982 ohjaama Blade Runner on jäänyt elokuvan historiankirjoitukseen science fictionin merkkipaaluna. Fanikunta on väitellyt jo vuosikymmenten ajan eri leikkausversioiden paremmuudesta — väittelyyn osallistumattoman silmin ihan väsymiseen asti. Ridley Scottin nimen yhdistyttyä ilmoitukseen uudesta Blade Runner -tuotannosta, suihkusi virtuaalimahla tieteisnörttien sepaluksista. (Luettakoon jokainen samanaikaisesti ilmestyvä viiden tähden hekumointi näiden mahlansuihkuttajien orgasmien sivutuotteeksi.)
Rehellisesti on sanottava, ajat ovat muuttuneet. 35 vuotta myöhemmin, science fiction on kärsinyt monenlaisista, parantumattomista, vaivoista. Nykyhetken ollessa itsessään riittävän ihmeellistä, on tulevaisuudenvisioista nielaistu niiden erityisyys. Tieteiselokuvan sisältö pohjaa entistäkin vahvemmin silmä- ja korva-aistimuksiin, jättäen käsikirjoituksen toissijaiseksi tekijäksi. Pakollinen paha, tarina. Visuaaliset efektit ja ääniraidan buustaus kohottavat elokuvakokemukset uusiin sfääreihin. Dialogi mukaillaan korville, joissa itsestäänselvyys on hyve. Valtavirta on tyytyväinen, popcorn-kansa vastaanottaa sirkushuvinsa. (Ohjaaja Denis Villeneuven toiveen mukaisesti, juonipaljastuksia ei tämän arvion yhteydessä kerrota. Tosin eri syistä. Kriitikon mukaisesti sekuntikaan juonikehittelystä ei yksinkertaisesti ansaitse tulla kuulluksi.)
Tekniset taidonnäytteet pitävät aluksen pinnassa. Mutta mitä kuvaan ja ääneen tulee, on Blade Runner 2049 jokaisen minuuttinsa, jokaisen työtuntinsa arvoinen. Roger Deakinsin huima kameratyö yhdistettynä moniulotteiseen ja näkemykselliseen lavaste- ja digitaalimaailmaan viihdyttää koko 164-minuuttisen ajan. Värifiltterit tehostavat tulevaisuudenkuvaa, harmaus on omalla tavallaan jylhää ja kaunista. Hitaasti rakentuvissa maisemissa verkkaisuuden saattaa nähdä taiteena. Teatterisalin bassoelementti jymisee kuin maailmansodan avajaispommituksissa. Huolimatta kovista voluumeista, kaikki on kontrollissa.
Tieteiselokuvan hemmot, "replikantteja" tai eivät, ovat niin viileitä, että samallahan nuokin korvaisi tietokonekäsittelyllä. Ryan Gosling, Jared Leto ja Harrison Ford ovat nimittäin surullista seurattavaa.
Mestariohjaaja Villeneuven iso paletti pysyy sisällöllisistä ja ohjauksellisista heikkouksista huolimatta kasassa, vaikka reunoilta fuskaa huolella. Aika kuluu visuaalisesti viihtyen. Tieteisnörttien ulkopuolisessa kuplassa majailevan kohdalla vuoden odotetuin ensi-ilta jättää kuitenkin kylmäksi. (VA)