P­hi­lip K. Dic­kin teks­tiin pe­rus­tu­va, Rid­ley Scot­tin vuon­na 1982 oh­jaa­ma Bla­de Run­ner on jää­nyt elo­ku­van his­to­rian­kir­joi­tuk­seen scien­ce fic­tio­nin merk­ki­paa­lu­na. Fa­ni­kun­ta on väi­tel­lyt jo vuo­si­kym­men­ten ajan eri leik­kaus­ver­sioi­den pa­rem­muu­des­ta — väit­te­lyyn osal­lis­tu­mat­to­man sil­min ihan vä­sy­mi­seen as­ti. Rid­ley Scot­tin ni­men yh­dis­tyt­tyä il­moi­tuk­seen uu­des­ta Bla­de Run­ner -tuo­tan­nos­ta, suih­ku­si vir­tuaa­li­mah­la tie­teisnört­tien se­pa­luk­sis­ta. (Luet­ta­koon jo­kai­nen sa­ma­nai­kai­ses­ti il­mes­tyvä vii­den täh­den he­ku­moin­ti näi­den mah­lan­suih­kut­ta­jien or­gas­mien si­vu­tuot­teek­si.)

Re­hel­li­ses­ti on sa­not­ta­va, ajat ovat muut­tu­neet. 35 vuot­ta myö­hem­min, scien­ce fic­tion on kär­si­nyt mo­nen­lai­sis­ta, pa­ran­tu­mat­to­mis­ta, vai­vois­ta. Ny­ky­het­ken ol­les­sa it­sessään riittävän ih­meel­listä, on tu­le­vai­suu­den­vi­siois­ta nie­lais­tu nii­den eri­tyi­syys. Tie­tei­se­lo­ku­van sisältö poh­jaa en­tistä­kin vah­vem­min silmä- ja kor­va-ais­ti­muk­siin, jättäen kä­si­kir­joi­tuk­sen tois­si­jai­sek­si te­kijäk­si. Pa­kol­li­nen pa­ha, ta­ri­na. Vi­suaa­li­set efek­tit ja ää­ni­rai­dan buus­taus ko­hot­ta­vat elo­ku­va­ko­ke­muk­set uu­siin sfää­rei­hin. Dia­lo­gi mu­kail­laan kor­vil­le, jois­sa it­sestään­sel­vyys on hy­ve. Val­ta­vir­ta on tyy­tyväi­nen, pop­corn-kan­sa vas­taa­not­taa sir­kus­hu­vin­sa. (Oh­jaa­ja De­nis Vil­le­neu­ven toi­veen mu­kai­ses­ti, juo­ni­pal­jas­tuk­sia ei tämän ar­vion yh­tey­dessä ker­ro­ta. To­sin eri syistä. Krii­ti­kon mu­kai­ses­ti se­kun­ti­kaan juo­ni­ke­hit­te­lystä ei yk­sin­ker­tai­ses­ti an­sait­se tul­la kuul­luk­si.)

Tek­ni­set tai­donnäyt­teet pitävät aluk­sen pin­nas­sa. Mut­ta mitä ku­vaan ja ää­neen tu­lee, on Bla­de Run­ner 2049 jo­kai­sen mi­nuut­tin­sa, jo­kai­sen työ­tun­tin­sa ar­voi­nen. Ro­ger Dea­kin­sin hui­ma ka­me­ra­työ yh­dis­tet­tynä mo­niu­lot­tei­seen ja nä­ke­myk­sel­li­seen la­vas­te- ja di­gi­taa­li­maail­maan viih­dyttää ko­ko 164-mi­nuut­ti­sen ajan. Vä­ri­filt­te­rit te­hos­ta­vat tu­le­vai­suu­den­ku­vaa, har­maus on omal­la ta­val­laan jylhää ja kau­nis­ta. Hi­taas­ti ra­ken­tu­vis­sa mai­se­mis­sa verk­kai­suu­den saat­taa nähdä tai­tee­na. Teat­te­ri­sa­lin bas­soe­le­ment­ti jy­mi­see kuin maail­man­so­dan ava­jais­pom­mi­tuk­sis­sa. Huo­li­mat­ta ko­vis­ta vo­luu­meis­ta, kaik­ki on kont­rol­lis­sa.

Tie­tei­se­lo­ku­van hem­mot, "rep­li­kant­te­ja" tai eivät, ovat niin vii­leitä, että sa­mal­la­han nuo­kin kor­vai­si tie­to­ko­nekä­sit­te­lyllä. Ryan Gos­ling, Ja­red Le­to ja Har­ri­son Ford ovat ni­mittäin su­rul­lis­ta seu­rat­ta­vaa.

Mes­ta­rioh­jaa­ja Vil­le­neu­ven iso pa­let­ti py­syy sisällöl­li­sistä ja oh­jauk­sel­li­sis­ta heik­kouk­sis­ta huo­li­mat­ta ka­sas­sa, vaik­ka reu­noil­ta fus­kaa huo­lel­la. Ai­ka ku­luu vi­suaa­li­ses­ti viih­tyen. Tie­teisnört­tien ul­ko­puo­li­ses­sa kup­las­sa ma­jai­le­van koh­dal­la vuo­den odo­te­tuin en­si-il­ta jättää kui­ten­kin kylmäk­si. (VA)