Suo­mi ei tiedä tästä mitään, sillä his­to­rias­sa jou­du­taan me­nemään ai­na vuo­teen 1809, jot­ta päästään sii­hen päivään, jol­loin van­hat hal­lit­si­jat läh­tivät ja uu­det oli­vat vas­ta tu­los­sa. Toi­ses­sa maail­man­so­das­sa koet­tiin his­to­rial­li­sen pal­jon täl­lai­sia Tuh­kaa ja ti­mant­tia -k­las­si­kon ku­vaaa­mia ei ke­nenkään päi­viä: sak­sa­lai­set ovat jättä­neet Var­so­van, eikä neu­vos­toar­mei­ja ole vielä saa­pu­nut. Oi­keis­to­lai­set vas­ta­rin­ta­lii­ke­mie­het suun­nit­te­le­vat pai­kal­li­sen kom­mu­nis­ti­po­mon mur­haa, ja am­pu­vat va­hin­gos­sa väärän mie­hen. Al­kaa odot­te­lu­vai­he, jo­ka vie ra­vin­to­laan.

Tuh­kaa ja ti­mant­tia ker­too ra­ja­ti­las­ta, jos­sa ol­laan po­liit­tis­ten ää­ripäi­den vä­lissä, his­to­riat­to­mas­sa liik­ku­mat­to­muu­den ti­las­sa, jos­sa van­ha lop­puu ja uu­si on al­ka­mas­sa. Tyy­pil­li­sen ek­sis­ten­tia­lis­ti­nen san­ka­ri, Puo­lan ja­mes­dea­nik­si kut­sut­tu tap­pa­ja (Z­big­niew Cy­buls­ki), ta­paa nai­sen, miet­tii men­neitä ja pää­tyy amo­kiin.

Waj­da näyttää pie­nin vih­jein iso­ja asioi­ta. San­ka­ri on etään­ty­nyt nor­maa­lielämästä, oi­keas­taan pro­ji­soi­tu­nut kai­kes­ta kuin jos­sain Al­bert Ca­mu­sin ro­maa­nis­sa. Vai­ku­tel­maa ko­ros­ta­vat an­ka­ro­nis­mit: jenk­kien maas­to­tak­ki, Le­vi’s-far­kut ja 1940-lu­vul­la har­vi­nai­set tyy­likkään au­rin­ko­la­sit. Jos­sain vai­hees­sa kat­so­ja miet­tii, on­ko ky­se kui­ten­kin rea­lis­mis­ta. Mies on luul­ta­vas­ti osal­lis­tu­nut jenk­kien rin­nal­la Cas­si­non tais­te­luun Ita­lias­sa. Au­rin­ko­la­sit saat­toi­vat joh­tua lentäjän uras­ta.

Yhtä elo­ku­va­his­to­rian tyy­likkäintä koh­taus­ta ei voi ol­la ke­hu­mat­ta: vas­ta­rin­ta­mie­het sy­tyttävät vod­ka­la­sit tu­leen kuin ma­kaa­be­ri­na ilo­tu­luk­se­na kuol­leil­le to­ve­reil­leen. Mon­te Cas­si­nos­sa kuo­li perä­ti 1 200 puo­la­lais­ta so­ti­las­ta. He hu­mah­ti­vat het­kessä, kun lo­put jäivät kär­simään.

E­lo­ku­vas­ta voi si­ten tehdä usean­lai­sen po­liit­ti­sen ana­lyy­sin. Oi­keis­to­lai­set par­ti­saa­nit am­pu­vat viat­to­mia, mut­ta sil­ti heitä voi ymmärtää. Täl­lai­sen elo­ku­van pys­tyi te­kemään, kun Sta­lin oli kuol­lut ja Hrusts­hev tuo­min­nut ai­na­kin näennäi­ses­ti men­neet hir­mu­teot. Suo­mes­sa­kin hen­gi­tet­tiin va­paam­min, kun­nes noot­tik­rii­si is­ki kur­kut tuk­koon.