S­te­ven Sea­gal tai­taa ol­la ny­kyään pa­rem­pi blues­mies kuin toi­min­tae­lo­ku­van san­ka­ri. Hän kui­ten­kin hyö­tyy ai­na­kin hie­man eri­koi­ses­ta sta­tuk­ses­taan: mies on niin ma­nee­ri­no­mai­nen pök­kelö, että jo­ten­kin hä­nen elo­ku­viaan on ma­kaa­be­ril­la ta­val­la haus­ka kat­soa.

For­ce of Exe­cu­tion on saa­nut pe­rin huo­not ar­vos­te­lut, jo­ten pidän tätä jo­pa myön­tei­senä yllä­tyk­senä. Ta­val­laan se on­nis­tuu ai­na­kin osit­tain juu­ri nii­den syi­den ta­kia, mistä sitä on kri­ti­soi­tu. Tun­tuu va­paut­ta­val­ta, kun kaik­ki al­kaa kuin nons­top-e­si­tyk­senä ja myös jat­kuu sel­lai­se­na. Mik­sipä se­littää taus­to­ja, kun ase­tel­ma on ikiai­kai­nen eli kah­den ri­kol­lis­ryhmän vä­li­nen tais­te­lu val­las­ta.

S­pa­get­tiwes­ter­nin kaa­non vi­lah­te­lee so­pi­vas­ti taus­tal­la muu­ten­kin: pää­hen­kilö ei pys­ty hoi­ta­maan am­mat­tiaan eli ka­ra­teen ja am­pu­mi­seen pe­rus­tu­vaa tor­pe­don työtään kun­nol­la, kos­ka hä­nen kä­tensä on murs­kat­tu kuin Djan­gol­la kon­sa­naan. Bren Fos­te­rin ni­meä ei mai­ni­ta kan­nes­sa, sillä si­vu­hen­kilöt ovat tun­ne­tum­pia. Hän ja muu kol­mik­ko (S­te­ven Sea­gal, Ving Rha­mes, Dan­ny Tre­jo) pys­tyvät pitämään mie­len­kiin­toa yllä, vaik­ka vä­ki­val­ta on ää­rimmäistä. Ih­me, että tätä suo­si­tel­laan al­le 18-vuo­tiaal­le. Vaik­ka mitäpä sit­ten, kat­so­vat sen kum­min­kin, oli rin­ku­las­sa mikä nu­me­ro ta­han­sa.

Vä­ki­val­tai­sen, ai­vot­to­man mas­sa­viih­teen pien­tuo­tan­to­sar­jas­sa tämä pärjää lo­pul­ta ai­ka hy­vin. Mu­ka­na on la­jil­le epä­tyy­pil­listä käyrää huu­mo­ria. Osa siitä tun­tuu ta­hat­to­mal­ta. Lop­pu­tais­te­lu on kyllä jo­pa huo­mat­ta­van köm­pelöä.