Ob­li­vio­nin täy­del­li­sen tietämättö­myy­den jäl­keen Tom Crui­se ko­kei­lee tois­ta ää­ripäätä ja muis­taa ai­van kai­ken uu­sim­mas­sa sci­fi-e­lo­ku­vas­saan. Ava­ruu­den sii­ma­veik­ko­jen taas ker­ran uha­tes­sa kaik­kea elämää maa­pal­lol­la jou­tuu Crui­se vas­ten­tah­toi­ses­ti kes­kel­le suur­ta vas­ta­hyökkäystä, jos­sa koh­ta­lot rat­kais­taan.

C­rui­se on elo­ku­vas­sa vir­kistäväs­ti hie­man eri­lai­nen san­ka­ri: omaan na­paan­sa tui­jot­ta­va ar­mei­jan PR-mies, jo­ka raa­ha­taan huu­taen ja kir­kuen rin­ta­mal­le kun esi­mies (B­ren­dan Glee­son) ei pidä nä­kemästään. Nor­man­dian mai­hin­nou­sul­ta pal­jon lai­naa­van hyökkäyk­sen on määrä saa­tel­la sekä vi­hol­li­nen että Crui­se maan le­poon, mut­ta toi­sin käy. Jon­kin­lai­sen ai­ka­ja­naoi­kun joh­dos­ta mies pää­tyy elämään päivää uu­del­leen ja uu­del­leen mur­me­li­na kun­nes ai­na vääjäämättömäs­ti kuo­lee. Jo­kai­nen otos vie kui­ten­kin ai­na lä­hemmäs pe­lin rat­kai­sua — ja sa­mal­la mies kas­vaa vä­hi­tel­len san­ka­rin mit­toi­hin.

Loo­pik­si ve­det­ty ai­ka­ja­na on hu­te­ras­ti kynäil­tynä pe­rin ra­sit­ta­va tyy­li­kei­no, ku­ten vaik­ka­pa elo­ku­vat "Sour­ce Co­de" ja "Van­ta­ge Point" osoit­ta­vat. Tässä tau­to­fo­ni­sel­ta pu­ru­ku­mil­ta on­nek­si väl­tytään, sillä tois­tot osa­taan luo­da mie­len­kiin­toi­ses­ti, riittäväs­ti harp­poen ja so­pi­vas­ti ta­ri­naa täy­dentäen — jo­pa niin, että uu­sin­ta­ker­rois­sa on het­kittäin ri­paus Kuu­den­nen ais­tin ma­kua. Ta­ri­na on lo­pul­ta pe­rin ge­nee­ristä lin­kousmättöä, mut­ta tun­nel­ma on hyvä, ja se riittää. Eri­tyi­ses­ti ka­hi­nat Nor­man­dian ran­ta­hie­ti­koil­la toi­mi­vat hy­vin, eikä haas­ta­va ro­mans­si en­simmäi­sen su­per­so­tu­rin (E­mi­ly Blunt) kans­sa­kaan mais­tu pääl­le­lii­ma­tul­ta.

Lo­pul­ta suu­rin krii­ti­kin ai­he elo­ku­vas­sa tun­tuu ole­van sen ku­lah­ta­nees­ti ku­vi­te­tut alie­nit — ikään kuin Hol­lywoo­din mie­li­ku­vi­tus ei enää ny­kyään riitäi­si muu­hun kuin ri­su­ka­so­ja muis­tut­ta­viin lon­ke­ro­nip­pui­hin. Nyt apu­na on ol­lut Yos­hi­tos­hi ABen ku­vit­ta­ma al­ku­peräis­ro­maa­ni, ja sitä seu­ran­neet man­ga-sar­ja­ku­vat, mut­ta sil­ti kan­kaal­la nähtävä lop­pu­tu­los vai­kut­taa ko­vas­ti LOTR:in ja Trans­for­mer­sien köyhältä ris­tey­tyk­seltä. Mut­ta kun tämä on suu­rin har­mis­tuk­sen ai­he täy­tyy ko­ko­nai­suut­ta pitää on­nis­tu­nee­na. Hyvää viih­dettä tämä siis on.

Ku­va on hie­man epä­ta­sai­nen esi­tys, sillä vaik­ka ko­ko­nai­suus py­syy­kin vai­vat­ta nau­tin­nol­li­se­na heittää useam­pi otos jäl­jen epäs­kar­pik­si ja 3D-ku­va­kin va­lah­taa pai­koin kah­teen ta­soon ra­joit­tu­neek­si. En­simmäi­sen on­gel­man osal­ta ky­se voi to­ki ol­la teat­te­rin olo­suh­teis­ta, jo­ten asiaan pitää pa­la­ta ko­ti­teat­te­ri­kier­rok­sel­la. Par­haim­mil­laan 3D-ku­va on mai­hin­nou­sun to­hi­nois­sa, missä ek­so­haar­nis­koil­la va­rus­te­tut so­ti­laat kiep­pu­vat köy­sillä alas tai­vaas­ta ja ryn­nivät eteenpäin räjäh­dyk­siä väis­tel­len. Hei­koim­mil­laan ti­la­ku­va on hil­jai­sem­mis­sa kes­kus­te­lu­koh­tauk­sis­sa, jot­ka pai­koin näyttävät ko­vin kiil­to­ku­va­mai­sil­ta, vaik­ka pääo­sin an­ti on­kin hyvää. Ää­ni­rai­ta elää te­hos­tei­den­sa kaut­ta hy­vin mu­ka­na ta­pah­tu­mis­sa. (IJ)