Ajoitus ei olisi voinut olla kutkuttavampi.
Ajoitus ei olisi voinut olla kutkuttavampi. Suomalaistetun #metoo-kampanjan kepinnokkaan sujahtaneen ohjaaja Aku Louhimiehen suurmenestys sai pääsiäisenä 2018 videoensi-iltansa.
Aku Louhimies on päässyt sellaiselle tasolle, että jo hänen etu-ja varsinkin sukunimensä aiheuttaa symbolisia väristyksiä. Kovin syvälle semantiikkaan ei tarvitse mennä, kun miettii nimen kalevalaisia ja vuoriteollisuusmaisia merkityksiä. Antisankari hän varmaan myös on etunimensäkin pohjalta. Mutta paljon ei totinen mies ja hänen tilanteensa naurata.
Elokuva on kuitenkin katsottava ilman sarvia ja hampaita.
Alku ei lupaa hyvää. Edvin Laineen ensimmäinen versio kärsi siitä, että aikansa miesnäyttelijöiden parhaimmisto oli rooleihinsa valtaosin liian iäkästä, 1980-luvun Rauni Mollbergin teos puolestaan koottu liian kokemattomista, miltei harrastelijoista. Louhimies puolestaan taluttaa estradille ikänsä puolesta oikeita, mutta kasvonsa kuluttaneita kykyjä. Tästähän enää olisi puuttunut Mikko Leppilampi.
Ei kannata käsittää väärin. Pienen maan pienet kanavat aiheuttavat ähkyn jo veronmaksajatelevision jankuttamien tv-ohjelmien mainosten takia.
Tuntemattomassa tämä kääntyy kuin ihmeen kautta voitoksi. Pikkuhiljaa tunnelma muuttuu uskottavaksi. Näyttelijöistä ikään kuin kuoriutuu konkareita, kun he pääsevät ammattitaitoisen ohjauksen, käsikirjoituksen ja kuvauksen avittamina näyttämään kerrankin osaamistaan. Niin kuin sodassa.
Louhimies on elokuvan Paavo Lipponen. Hän toi naiset (varsinkin Paula Vesala) aiempaa tasa-arvoisemmin esiin, mutta kapsahti tosielämässä feminismin kuoppaan. Hyvä että kapsahti, mutta kannattaa antaa arvo sillekin, mitä elokuva tuo esille.
En oikein ole ymmärtänyt uusintafilmausten merkitystä, mutta näemmä Väinö Linnan tarina vaatii jokaisen sukupolven näkemyksen.
Nyt ei jääty siihen, että katsojan ainoa mielihyvä on odottaa, mitä tehdään toisin. Elokuva puolustaa omaa paikkaansa ja näkemystään.
Eniten hämmästyin tunnetason aitoudesta. Kun Antti Rokka (loistava Eero Aho) lopussa palaa kotitupaan, ei voi olla miettimättä, kuinka kukaan ei koskaan osannut kysyä, miltä se tuntui. Vinhuutilta, Oivalta, Ierikalta. Lähisuvussamme ja vaimoni perheessä kaikki tulivat takaisin. Se oli ihme.
Ajatus rientää. Kuka maamme porvaristoa vieroksuva ymmärtää, että tämä ryhmä elää yhä sodan julman matematiikan kanssa. Ryhmänjohtajista meni paljon enemmän kuin sotamiehistä. Lammiokin jää tässä katsannossa inhimillistetyksi. Oikein tavallaan.
Linnalla oli korkeat lähtökohdat. Konekiväärikomppanian keskeinen joukkue on kuin opetuslasten ryhmä ilman Jeesuksen suojelusta. Ehtoollista edustaa kiljutonkka. Vai onko sen kimpussa uuden ajan Seitsemän veljestä?
Kirjassa tehdään aika paljon kaikkea muuta kuin soditaan pitkän asemasotavaiheen takia. Louhimiehen näkemyksessä kotirintamaa kuvataan luontevasti lyhyin, avaavin episodein. Pääosin kuitenkin soditaan, ja sotaa kuvataan erinomaisesti. Tämä onkin jopa kaikkien aikojen parhaita lajityypin kuvauksia. Se keskittyy pohjoisten rintamien erikoiseen luonteeseen. Täällä ei ollut mitään Puolan käytävää.
Jos tilannetta vertaa esimerkiksi Vietnamin sotaan, yhtymäkohtia toki löytyy. Ylivertainen tykistö ja kalusto eivät riitä, kun vastassa on kotoisissa oloissa vastarintaa tekevä armeija, jolla ei ole mitään muuta menetettävää kuin torppa, vaimo ja lapset. Siinä on karuissa oloissa kylliksi.
Ei asia juurikaan ole muuksi muuttunut oli kansa sitten maailman onnellisinta tai ei. Joka tapauksessa parempaakaan ei ole tarjolla. Kannattaa muistaa, ettei Venäjä ole koskaan kunnioittanut muuta kuin voimaa. Sananhelinällä ei ole mitään arvoa.
Laadukas kuva ja ääni ovat varmaan parasta kotimaista tarjontaa kautta aikojen. Kahdella levyllä. Mukana on kansainvälinen 132 min. versio, ensi-iltatunnelmia 5 min., poistettuja kohtauksia 11 min. ja 73 min. dokumentit.