Unohda Kalevala, kehotti Paavo Haavikko.
Unohda Kalevala, kehotti Paavo Haavikko. Olli Saarelan Harjunpää-elokuvassa on syytä unohtaa niin Matti Yrjänä Joensuun alkuteos, Åke Lindmanin tv-sarjat kuin Juha Lehtolan onnistunut Harjunpää ja rakkauden nälkä televisiolle vuodelta 2007.
Saarelan ohjaustyyli on toinen ja elokuvatoteutus voi pettää kirjan ystävät. Tekstiä tuntemattomalle Harjunpää saattaa maistua mukaillessaan sarjamurhaajagenreä, kuten Stieg Larssonin dekkareiden epätasaisia ruotsalaisfilmatisointeja.
Harjunpää joutuu poliisina kriisiin, kun hän oikeutta puolustaessaan ei pysty suojelemaan omaa perhettään. Liikkeellä on sairaan uskonnollinen tappaja, joka omalla kierolla tavallaan ratkoo klassista teologista, ns. teodikean ongelmaa: Miksi Jumala sallii pahan?
Ensin huonot uutiset. Taitavat näyttelijät kärsivät elokuvan äänitekniikan ongelmista. Musiikki ja efektit korostuvat, mutta moni repliikki jää epäselväksi joko henkilöohjauksen arkirealististen painotusten, metodinäyttelemisen tai puheen epätasapainoisen miksaamisen tuloksena. Näin keskustelu vaikuttaa lattealta ja vaikeuttaa seuraamista, kun puhuttu informaatio ei välity.
Jenni Banerjee, ohjaajan nykyinen tyttöystävä, saa Harjunpään poliisikollega Onervana paljon valkokangasaikaa. Käsikirjoituksellisesti Onerva jää sivurooliin toisin kuin Lehtolan tv-elokuvassa Tiina Lymin esittämä aktiivisempi Onerva. Banerjeen Onerva on puettu mustaan nahkaan, pikimustissa hiuksissa lyhyt, geometrinen leikkaus. Hän sekoittaa kahvinsakin teräaseella. Lisbeth Salander on jo tehty, joten miksi tämä kotimainen B-luokan versio? Harmi, sillä Banerjee näytti juuri äskettäin kykynsä Saara Cantellin Kohtaamisissa.
Johannes-kostaja
Sampo Sarkolan Johannes-kostaja näyttäytyy yläruumis paljaana ja märkänä suihkuverhon takaa. Robert De Niron tatuoitu tappaja filmistä Cape Fear on jo klisee eikä malli sovi symppikselle suomalaisnäyttelijälle, joka muistuttaa sadistitappajaa pikemmin pienen ruotsalaisen seurakunnan nuorisotyöntekijää. Johanneksen takin huppu on väljimpiä sitten Meryl Streepin Ranskalaisen luutnantin naisessa käyttämän. Mieleen tulee myös Star Warsin pääkonnan munkkilook. Liioittelu tyypittelyssä kääntyy koomiseksi, eikä konnan käytös vaikuta loogiselta edes omassa harhaisuudessaan. Miksi Johannes näyttäytyy aluksi vääriä keinoja käyttävänä heikkojen auttajana ja pelastajana, mutta rupeaakin yhtäkkiä tekemään pahaa kummallisen, pikakäsikirjoitetun psykopatologisen kommervenkin vuoksi? Uskottavuus karisee.
Harjunpää ja pahan pappi jäljittelee liikaa Fincherin klassikko Sei7emää, jopa raaputuksena väriseviä alkutekstejä myöten. Silti Saarela on synnynnäinen visualisti ja osaa tehdä lajityyppielokuvastakin paikoitellen hyvin kiehtovan.
Saarelan filmin päävaltti on vakuuttava Peter Franzén Harjunpäänä. Näyttelijä elää, kasvaa ja muuntautuu luovasti paitsi tarinan mittaan, myös yksittäisten otosten sisällä hypnoottisen vangitsevasti. Harjunpää on Franzénin paras rooli sitten Koirankynnen leikkaajan ja ansaitsisi kyllä Jussi-palkintoehdokkuuden. Franzén ja Irina Björklund ovat hienoja esittäjiä erikseenkin, mutta erityisen vaikuttavia yhdessä. Tosielämän parisuhde luo taustatarinan, eikä sovi unohtaa elokuvallista jatkuvuutta, olivathan näyttelijät pääpari Saarelan ohjauksessa jo nuorina Rukajärven tiessä.
Nuoret saavat tarinassa tilaa. Nuoruuden odottavat mahdollisuudet ja kehityksen häiriintyminen ovat tärkeä teema. Hyväosaisia, heikkoja ja hairahtuneita teinejä Harjunpäässä ilmentävät koskettavasti Saga Sarkola ja Rosa Salomaa Harjunpään tyttärinä sekä Niilo Syväoja ja Ville Saksela nuorukaisina. Herkästi Saarela huomioi myös huonosta vanhemmuudesta kumpuavat Roni Rikkosen ja Tiitus Rantalan hahmottamat lapsikohtalot. Sivurooleissa esiin kohoaa Tommi Korpelan tatuoitu rikollisrenttu. Häntä sopiikin kuvata yläruumis paljaan tatuointeineen – Korpelan raamit kestävät sen kyllä.
Kuvaaja Rauno Ronkainen toteuttaa vaikuttavia näkyjä intiimeistä kasvotutkielmista muistoissa ohikiitäviin juniin – pojan juoksu ilta-auringonhehkuista liikkuvaa junaa vasten — ja ratkaisuhetkien synkeisiin kellaripuutarhoihin – elävä väriloisto vastakohtana sarjamurhaajan kalmistolle. Jouko Puolanto nähdään vain takautumissa psykopaatin isänä, mutta väkivahvan uskottavana kaikessa karmeudessaan. Ben Mercerin leikkaus on myös avaintekijä elokuvan vankassa visuaalisuudessa.
Fragmentaarinen filmausote on sekä kirous että siunaus. Normipituuteen nähden Joensuun romaanin aihelmia haukataan liikaa. Nykivä palastelu otosten sisällä häiritsee ja kohtausten keskittymätön rauhattomuus tuntuu katsojan aliarvionnilta, etenkin alussa. Mutta kärsivällisyys palkitaan. Harjunpään perheen vastoinkäymiset risteytyvät etäännytettynäkin takautumapalapelinä pakahduttavasti.
Saarelan ohjaamana pienoinen ratkaisuyllätys – Ronkaisen kuvauksen ja Mercerin leikkauksen säkenöivän yhteistyön satoa sekin – tarjoaa tarinan poliisille sittenkin katharsiksen kokemuksen ja perheelle mahdollisuuden eräänlaiseen onnelliseen loppuun. Voisi jopa ajatella, että viranomaisten toiminta tässä heijastaa sitä oikeuskäsitystä, poeettista oikeutta, mikä ulkomaisen elokuvan Oscarin saaneessa argentiinalaisessa Katseeseen kätketyssä oli juonena vallalla, mutta vinoutuneessa muodossa. (HB)