Joel ja Et­han Coe­nil­le elo­ku­va­his­to­ria on iso le­lu­laa­tik­ko. Ta­sai­sin vä­lia­join vel­jek­set nos­ta­vat aar­rear­kus­ta jon­kin kun­nioi­te­tun la­ji­tyy­pin, ha­jot­ta­vat sen kat­soak­seen mitä se on syö­nyt ja ko­koa­vat sit­ten kuin Mec­ca­no-se­tin uu­del­leen haus­kak­si oma­te­kemäk­si.

Nyt on tar­tut­tu län­nen­ro­maa­niin Ko­va kuin ki­vi, jo­ka tu­li tun­ne­tuk­si vuo­si Char­les Por­ti­sin ro­maa­nin jul­kai­se­mi­sen jäl­keen 1969 teh­dystä John Way­nen kypsän iän wes­ter­nistä. Kes­kei­sessä roo­lis­sa on reis­sus­sa rähjään­ty­nyt, ko­va­luon­toi­nen ja vii­naan me­nevä lain­val­vo­ja Roos­ter Cog­burn, esittäjänä Coen-tul­kin­nas­sa mai­nio Jeff Brid­ges.

Cog­bur­nin oi­kea­mie­li­syys ei pe­rus­tu sääntö­jen nou­dat­ta­mi­seen vaan mut­kat­to­maan hom­man hoi­ta­mi­seen. Sik­si van­ha she­rif­fi on pa­ras va­lin­ta, kun pal­ve­lus­ta tar­vit­see 14-vuo­tias Mat­tie-tyttö (to­pak­ka Hai­lee Stein­feld). Tytön isän on per­heen far­mil­le pes­tau­tu­nut hult­tio Cha­ney (Josh Bro­lin) am­pu­nut ja ryöstä­nyt. Cha­neyn jäl­jillä kul­kee mui­den ri­kos­ten vuok­si – ja palk­kion toi­vos­sa – myös slii­pat­tu, nah­ka­rimp­sua­sui­nen Te­xas Ran­ger, La­Boeuf. Koo­mi­ses­ti la­tau­tu­nees­sa roo­lis­sa nähdään pyö­ris­ty­nyt, mut­ta yhä haa­leam­min näyt­te­levä Matt Da­mon.

Il­man Os­ca­rei­ta

Coe­nien elo­ku­van saa­mat kym­me­nen Os­car-eh­dok­kuut­ta ih­me­tyt­tivät etukä­teen, eikä yk­sikään niistä to­teu­tu­nut Yh­dys­val­tain aka­te­mian juh­las­sa. Ko­va kuin ki­vi saat­taa ol­la vel­jes­ten tähän men­nessä suo­ra­vii­vai­sin fil­mi. Ta­ri­na on var­sin yk­sin­ker­tai­nen ja kar­ri­koi­dun kas­ku­mai­nen, mikä lie­nee­kin Coe­nei­ta in­nos­ta­nut. Sil­ti ai­he­va­lin­ta tun­tuu liian hel­pol­ta te­kijä­vel­jek­sil­le – var­sin­kin hie­non Me­ne­te­tyn maan ja lois­ta­van A Se­rious Ma­nin jäl­keen. Mitään eri­kois­ta, tai Coen­mais­ta te­ke­mi­sen laa­tua esiin tuo­vaa jut­tu ei sisällä. Sil­ti elo­ku­van vas­taa­not­to on Os­ca­rei­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta ol­lut var­sin hyvä. Ehkä län­ne­ne­lo­ku­val­le on taas ti­laus­ta? Eikä pie­leen voi mennä, kun John Way­nen bra­vuu­ri­roo­liin palk­kaa jo Cra­zy Heart -e­lo­ku­vas­ta 2009 Os­ca­ril­la pal­ki­tun ka­ris­ma­kar­hu Brid­ge­sin.

B­rid­ges on täy­del­li­nen Roos­ter Cog­burn: huo­le­ton ja huo­li­ma­ton kes­to­hu­ma­lai­nen, jon­ka ren­tous on an­sait­tua, ko­ke­muk­sel­la ja osaa­mi­sel­la pe­rus­tel­tua. Täl­lai­set tyy­pit, ku­ten Cog­burn ja Cra­zy Hear­tin kant­ri­lau­la­ja tun­tu­vat liian­kin hel­pol­ta haas­teel­ta kel­po näyt­te­lijäl­le. Esil­le tuo­daan kyllä myös Cog­bur­nin ura pa­ha­mai­nei­sen ja ar­mot­to­man etelä­val­tioi­den sis­si­joh­ta­ja Quant­ril­lin po­ru­kas­sa sekä jat­ku­va kun­nioi­tus tätä koh­taan. Al­ku­teos­ta en ole lu­ke­nut, mut­ta jo­ten­kin tämä piir­re on ris­ti­rii­das­sa elo­ku­van hah­mon kun­nian­tun­non ja sydä­mel­li­syy­den kans­sa, jo­ten synkkä juon­ne ei ohi­men­nen mai­nit­tu­na juu­ri ri­kas­ta Cog­bur­nin muo­to­ku­vaa.

Uu­tuuslänkkä­rissä on enemmän tu­ri­naa kuin ta­ri­naa. Juo­ni, kon­nat ja san­ka­rit ovat viit­tee­no­mai­sia, kuin lau­dal­la siir­reltä­viä pe­li­nop­pia. Ta­kaa-a­jet­tu Cha­ney tun­tuu mel­kein pet­ty­myk­seltä, kun mies ei ole­kaan pa­han ruu­miil­lis­tu­ma, vaan heik­ko­luon­tei­nen ke­ta­le. Kon­na­po­ru­kan ässä Luc­ky Ned Pep­per taas nou­dat­taa rei­lua pe­liä. Ehkä Coe­nit pur­ka­vat vil­lin län­nen myyt­tiä to­dis­ta­mal­la, että pa­ha ei ole kenkään ih­mi­nen, toi­nen vain hei­kom­pi tois­ta?

Uu­si La­dy­kil­lers?

Par­hai­ten oh­jaa­ja­vel­jet ovat pärjän­neet, kun kun­nia­no­soi­tuk­set län­nen ker­to­muk­sil­le, mus­tal­le elo­ku­val­le, ri­kos­fil­mil­le, gangs­te­ri­ta­ri­noil­le tai fars­si­ro­mans­seil­le ovat pe­rus­tu­neet omiin al­ku­peräiskä­si­kir­joi­tuk­siin. Tai kun poh­ja­na on Me­ne­te­tyn maan ta­pai­nen ny­ky­kir­jal­li­suu­den merk­ki­teos. Uu­sin­ta­ver­sios­sa brit­tik­las­si­kos­ta La­dy­kil­lers (2004), vel­jek­set is­kivät kir­veensä ki­veen. Ale­xan­der Mac­kend­ric­kin Nai­sen­tap­pa­jat (1955) oli yli­ver­tai­nen, hul­lun­haus­ka sa­tii­ri kai­kil­la ta­soil­la, jo­ten Coe­nien löysä Tom Hanks-hölmöi­ly tun­tui tar­peet­to­mal­ta.

Ko­va kuin ki­vi seu­raa pal­jol­ti Hen­ry Hat­hawayn oh­jauk­sen ase­tel­mia ja dia­lo­gia, hah­mois­ta pu­hu­mat­ta­kaan. Yh­te­ne­vyy­det 50-lu­vul­la mus­tal­le lis­tal­le jou­tu­neen Mar­gue­ri­te Ro­bert­sin ja Coe­nien kä­si­kir­joi­tus­ten vä­lillä joh­tu­ne­vat pitkäl­ti al­ku­peräis­ro­maa­nis­ta, mut­ta tot­ta kai fil­mi­hul­lut vel­jet ovat Way­ne-fil­minsä näh­neet. Oi­keus­sa­li­koh­tauk­ses­sa to­dis­ta­ja, tuo­ma­ri ja puo­lus­tu­sa­sia­na­ja­ja is­tu­vat­kin sa­mois­sa ase­mis­sa kuin van­has­sa elo­ku­vas­sa. Te­xa­sin ra­ja­seu­tu­po­lii­si ju­tut­taa Mat­tie-tyttöä tu­tus­sa ase­tel­mas­sa ja sa­moin ai­ko­muk­sin. Ja eikös Te­xas Ran­ge­ria van­has­sa fil­missä näy­tel­lyt lau­la­ja, pyö­reä­naa­mai­nen Glen Camp­bell – pa­rem­pi roo­lis­saan kuin jäl­kijättöi­set uu­dem­mat ar­vos­te­lut an­ta­vat ymmärtää — muis­tu­ta­kin pait­si Matt Da­mo­nia, myös Josh Bro­li­nia? Näyt­te­lijä­va­lin­to­jen suh­teen ky­seessä lie­nee Coe­nien vel­jes­ten luon­teel­le tyy­pil­li­nen vit­si. Sa­man­su­kui­nen kuin se, että kon­na­po­ru­kan Luc­ky Ned Pep­pe­rin hah­moa näyt­te­lee, ja to­del­la hy­vin, Bar­ry Pep­per.

Coe­nit kiin­nittävät huo­mion sa­noi­hin ja il­mai­su­ta­poi­hin. Alus­sa nähdään pit­kiä kes­kus­te­lu­ja, jois­sa Mat­tie tin­kii kaup­piaan kans­sa he­vos­ten hin­nois­ta. Koh­taus on tai­ta­va ja ker­too isän opet­ta­man tytön luon­tees­ta. Mut­ta sa­mal­la se osoit­taa, mi­ten roh­keas­ti – eikä ai­na niin vii­saas­ti – Coe­nit ovat kä­si­kir­joit­ta­ji­na val­miit pa­nos­ta­maan lei­kit­te­levään sa­nai­luun ja näppä­ryy­dellä ila­koi­viin ek­sent­ri­siin jak­soi­hin, jot­ka tällä ker­taa eivät vie ta­pah­tu­mia eteenpäin.

Van­ha pa­rem­pi

Uu­den ver­sion ar­vos­te­luis­sa on pu­hut­tu pal­jon po­tas­kaa Hat­hawayn ver­sios­ta. Että mu­ka vas­ta Coe­nit pa­laa­vat Por­ti­sin kir­jan ideaan tar­kas­tel­la asioi­ta nuo­ren tytön näkö­kul­mas­ta. Päin­vas­toin, John Way­ne on tie­tys­ti hiu­kan elämää suu­rem­pi Os­car-roo­lis­saan Cog­bur­ni­na, mut­ta pal­jon kiin­teäm­min ja sy­ven­ty­neem­min ti­lan­tei­ta lä­hes­tytään tyttö­lap­sen näkö­kul­mas­ta. Jo Hat­hawayn ver­sion mel­kein pa­ri­kym­mentä mi­nuut­tia pi­tem­pi kes­to ta­kaa, että ta­ri­naa poh­jus­te­taan van­kem­min ja la­veam­min, mut­ta eten­kin tytön ti­lan­teen ja me­ne­tyk­sen kaut­ta. Coen-fil­mi al­kaa, kun tytön isä ma­kaa jo kuol­lee­na. Hat­hawayn ver­sio ker­too pe­rin­tei­sem­min ti­lan­tee­seen joh­ta­neet ta­pah­tu­mat – ja tu­lee sa­mal­la va­lais­seek­si pal­jon Coe­nei­ta pa­rem­min – myö­hemmässä elo­ku­vas­sa hie­man ar­voi­tuk­sel­li­sem­mak­si jäävää – isän ja tyttä­ren suh­det­ta. Mat­tie nähdään Hat­hawayn fil­missä he­ti en­si ku­vas­sa ra­han ja kir­jan­pi­don kans­sa te­ke­mi­sissä. Huo­lel­li­suus ja tark­kuus on tytöllä ve­rissä jo­pa siinä mää­rin, että hän on se, jo­ka an­nos­te­lee isäl­le mat­ka­ra­hat ar­vioi­dun tar­peen mu­kaan. Uus­ver­sio taas an­taa ymmärtää, että Mat­tien ki­tu­piik­kiys on suo­raa pe­rua isältä.

Van­hem­man fil­min toi­ses­sa pääo­sas­sa tyttönä jo 19-vuo­tias Kim Der­by on myös ver­rat­to­mas­ti jous­ta­vam­pi, tie­dos­ta­vam­pi näyt­te­lijä kuin ko­ke­ma­ton, mut­ta rai­kas Stein­feld, jo­ka fil­mauk­sis­sa oli vas­ta 13-vuo­tias. Dar­byn ja Way­nen vä­lil­le muo­dos­tuu us­kot­ta­va, läm­min suh­de, mikä Stein­fel­din ja Brid­ge­sin vä­lillä jää mel­koi­ses­ti kat­so­jan hyvän­tah­toi­sen us­kot­te­lun va­raan.

Kar­kea­ta on myös väittää, että vas­ta Coen-ver­sios­sa roo­lit tehtäi­siin oi­kein. Niin hau­taus­toi­mis­ton pitäjä kuin Tom Cha­neyn hah­mo (Jeff Co­rey), kon­na­pa­ri mö­kissä ja Hat­hawayn Ned Pep­per (Ro­bert Du­vall) pitävät van­kas­ti puo­len­sa ja enimmäk­seen yli­kin Coe­nien roo­li­va­lin­toi­hin ver­rat­tu­na (e­ri­tyi­ses­ti ali­työl­lis­tet­ty ja –­työs­tet­ty Bro­lin).

Coe­nei­den Ko­va kuin ki­vi on par­haim­mil­laan yöl­li­sessä rat­sas­tuk­ses­sa, kun Roos­ter vie kuu­me­hou­reis­ta tyttöä tur­vaan. Koh­taus tun­tuu nou­se­van toi­ses­ta, va­kuut­ta­vam­mas­ta elo­ku­vas­ta. Kui­ten­kin sa­ma ti­lan­ne näh­tiin jo Hat­hawayl­la, ihan he­vo­sen uu­pu­mis­ta myö­ten. Lop­pu­ku­vis­sa Coe­nei­den hie­man nos­ta­ma tun­nel­ma haih­tuu, kun pa­la­taan ro­maa­nis­ta pe­riy­tyvään, mut­ta elo­ku­vas­sa täy­sin tur­haan raa­mi­tuk­seen, jos­sa ai­kui­nen Mat­tie sisäi­sessä yk­sin­pu­he­lus­sa muis­te­lee van­ho­ja san­ka­rei­taan. Hat­hawayn fil­min on­nel­li­sem­pi lop­pu, jos­sa Mat­tie kui­ten­kin suun­nit­te­lee jo yh­teistä hau­ta­paik­kaa Cog­bur­nin kans­sa, tun­tuu oi­keam­mal­ta jättäessään sisäi­sen ker­to­jan pois. Toi­nen asia on sit­ten, että Coe­nei­den Mat­tien per­soo­nal­li­ses­ta pik­ku­tytöstä näyttää kas­va­neen ai­kui­se­na (E­li­za­beth Mar­vel) ah­das­mie­li­nen ikä­nei­to. Sa­ma yh­teen so­vit­ta­ma­ton ja­kau­tu­nei­suus kos­kee uu­des­sa ver­sios­sa myös Cog­bur­nin ja La­Boeu­fin jäl­keensä jättämää le­gen­daa. Heidän hah­mon­sa eivät Brid­ge­sin ja Da­mo­nin ku­vaa­mi­na oh­kai­suu­des­saan sit­tenkään kestä ajan­ku­lun pai­no­las­tia, mikä jäl­leen ko­ros­taa va­lit­tu­jen ker­ron­nan raa­mien tur­ha­nai­kais­ta etäi­syy­den ot­toa.

Coe­nei­den lop­pu­teks­ti­lau­lu Lea­ning On The Ever­las­ting Arms vie aja­tuk­set van­han vir­ren käyttöön Char­les Laugh­to­nin Rä­sy­nu­kes­sa. On­han Ko­va kuin ki­vi­kin lap­sen sel­viy­ty­mis­ta­ri­na, mut­ta Laugh­to­nin mes­ta­ri­teos on Coe­nien län­nen­mu­kael­mal­le ai­van liian ko­va ver­rok­ki. Ja kun fil­missä ko­vas­ti pu­hu­taan me­nos­ta in­tiaa­nien mail­le, tun­tuu yh­den in­tiaa­nin nä­ke­mi­nen pet­ty­myk­seltä. Mut­ta siitä kyllä pis­te Coe­neil­le: on se kui­ten­kin yk­si in­tiaa­ni enemmän kuin Hat­hawayn ver­sios­sa. Tark­kaan ot­taen toi­nen­kin pis­te: toi­nen in­tiaa­ni­han näh­tiin alus­sa hir­tettä­vien jou­kos­sa, pa­ra­dok­saa­li­ses­ti myö­hemmän elo­ku­van haus­kim­mas­sa ja terä­vimmässä koh­tauk­ses­sa. (HB)