C­hap­li­nin kul­ku­ri oli Nai­nen Pa­rii­sis­sa -e­lo­ku­van ai­kaan jo niin suo­sit­tu hah­mo, että hä­nen täy­tyi muis­tut­taa al­ku­teks­teissä jää­neensä pois näyt­te­lijöi­den jou­kos­ta.

Sen­ti­men­taa­li­nen, Du­mas nuo­rem­man Ka­mea­lia­nais­ta muis­tut­ta­va, ta­ri­na on­nis­tui ole­maan myös en­simmäi­nen te­kijänsä rea­lis­ti­nen elo­ku­va. Se ker­too nuo­res­ta nai­ses­ta, jo­ka jou­tuu va­lit­se­man yltä­kylläi­syy­den ja nuo­ruu­den ra­kas­te­tun vä­liltä. Chap­lin vi­lah­taa it­se rau­ta­tiea­se­mal­la. Oh­jaa­jan jäl­kikä­teen sä­veltämä ro­mant­ti­nen mu­siik­ki oli mes­ta­rin vii­mei­nen työ elo­ku­van pa­ris­sa.

U­sein hau­kut­tu Ku­nin­gas New Yor­kis­sa on pal­jon mai­net­taan pa­rem­pi, var­sin­kin 2000-lu­vul­la kat­sot­tu­na, kun kaik­ki tee­mat tun­tu­vat to­teu­tu­neen: po­liit­ti­sen kor­rek­tiu­den yliop­pi, ympä­ristöaat­teen tar­ve, me­dian sai­raat il­miöt, ku­lu­tus­hys­te­ria ja tek­no­lo­gian tuo­mat on­gel­mat — jo­pa kau­neus­leik­kauk­set.

A­me­rik­ka­lai­suus ku­va­taan val­heel­li­se­na — mu­kaan mah­tu­va rocks­how­kin on epäai­to pas­tis­si. Pa­ras koh­taus pa­ro­di­soi Ci­ne­maS­co­pea ja ame­rik­ka­lais­ta vä­ki­val­ta­kult­tia: kat­so­jat seu­raa­vat tu­li­tais­te­lua kuin ten­ni­sot­te­lus­sa ikään. Hy­vin an­tia­me­rik­ka­lai­nen vas­tais­ku Mc­Cart­hyn ajal­le ei saa­nut ai­kan­sa teat­te­ri­le­vi­tystä At­lan­tin "väärällä" puo­lel­la. Mic­hael Chap­li­nin roo­li yh­teis­kun­nan nu­jer­ta­ma­na lap­se­na on vai­kut­ta­va.