On aika hämmentävää, kuinka vähän Yhdysvalloissa tuotetaan elokuvia, joilla on edes jonkinlainen realistinen kytkös katsojien elämään.
On aika hämmentävää, kuinka vähän Yhdysvalloissa tuotetaan elokuvia, joilla on edes jonkinlainen realistinen kytkös katsojien elämään. Todellisuudenpakoa riittää, mutta Savagesin tapaisia yleispäteviä elokuvia ei juuri levitetä. Elokuvaan saavat pikakytkennän kaikki suomalaisekin, joita alkaa askarruttaa, miten hoidetaan piakkoin dementoituva isä tai äiti.
Jon ja Wendy joutuvat pikavauhtia tilanteeseen, jossa parikymmentä vuotta muualla elellyt isä tipahtaa pois sosiaalisista turvaverkoista ja laitostuminen on edessä. Amerikkalainen järjestelmä toki toimii, koska isän sairausvakuutus on kunnossa. Kaikenlaista kompruointia on kuitenkin odotettavissa.
Savages on selvästi tarkkavaistoisen naisen ohjaus. Vanhan sanonnan mukaan äidin (ja isän) suurin onni on se, kun tyttö syntyy. Pojista ei välttämättä ole vaipanvaihtajiksi 50 vuoden päästä. Mutta naisilla on useimmiten sisäänrakennettu refleksi hoitaa vanhuksiaan. Tätä asetelmaa kuvataan poikkeuksellisen kliseettömösti, hiljaisen komedian ja sopivan arkisen draaman keinoin.
Sisarkateuttakin hipaistaan perin osuvasti. Arizonassa sijaitsevan rikkaiden vanhusten Sun City –keskitysleirin kuvaus lähentelee puolestaan klassikkomainetta.
Älä anna dokumentaarisuuteen pyrkivän kuvan mattasävyjen hämätä. Kuva täyttää hyvin tekijöiden tavoitteet. Myös ääniraita toimii keskittyen dialogiin. Ekstroissa kaksi pidennettyä kohtausta (7 min.) ja 20 min. dokumentti. (PS)