Monet ihmisen näkemät painajaiset ovat perin yleisiä.
Monet ihmisen näkemät painajaiset ovat perin yleisiä. Lentäminen, väkijoukkoon joutuminen alasti ja tahmea juoksu ovat tällaisia. Luulenpa hyvin yleisen unen liittyvän myös isojen kissaeläinten hyökkäykseen. Roar on tällainen uni, vaikka se ei ole kauhuelokuva.
Roar kertoo Afrikassa toimivasta intohimoisesta kissaeläinten hoitajasta, jonka työhön perhe tulee tutustumaan.
Tämä on luultavasti kaikkien aikojen vaarallisin elokuva ja nimenomaan tekijöilleen. Elokuvassa käytetyt leijonat, tiikerit, jaguaarit, leopardot ja puumat olivat kaikki ihmisten kasvattamia, mutta jo niiden kuvaaminen ja niiden leikiskely käy helposti hengen päälle. Esimerkiksi pääkuvaajana toimineelta Jan De Bontilta pyyhkäistiin koko päälaki poskelle. Ihme kyllä kaikki ihmiset selvisivät elossa.
Kuvauksissa eläimiä kohdeltiin hellästi, mutta kuvauspaikalle iskenyt tulva koitui muutaman yksilön kohtaloksi. Luonto ei ollut suoranainen tappaja, vaan siviilien turvallisuudesta huolestuneet poliisit, jotka ampuivat päähenkilönä toimineen komea rhodesianleijonan.
Elokuva sai innoituksensa jo 1960-luvulla, kun Born Free (1963) tahkoi dollareita. Hitchcockin Linnuissa näytellyt Tippi Hedren yhdisti molemmat elokuvat miehensä Noel Marshallin kanssa. Viimeinen ponnin tuli Afrikassa, missä Marhall näki metsänvartijan talon täynnä leijonia.
Roar näyttää miltei koko kestonsa ajan sitä, mitä ei oikeastaan missään Tarzan-elokuvassa nähty minuuttiakaan: luonnollisen näköisiä kohtaamisia isojen kissojen kanssa. Kuten alkuteksteissä vihjataan, käsikirjoituksesta ei oikein voinut pitää kiinni eli eläinten mielenliikahdusten mukaan edettiin. Tähän elokuva tahallaan karahtaa, sillä perhe pakenee eläimiä talon neljässä kerroksesta loputtomiin. Kissat haluavat vain leikkiä, mitä pakenijat eivät tiedä. Tuntuu aika erikoiselta, kun huomaa nauravansa kommelluksille.
Hedrenin ja perhe, Melanie Griffith etunenässä, käytännössä eli kotonaan isojen kissojen kanssa. Kokemusta siis riittää, mutta niin vain kaikki saivat osana kuvausten tuoksinassa. Kaiken huipuksi hyvin kalliiksi käynyt elokuva oli floppi, kun vihdoin ensi-iltaan päätynyt elokuva jäi kahden muun leijona-aiheisen tekeleen jalkoihin.
Keskitason kuva muistuttaa aika ajoin 1970-kuvun italialaisia kannibaalielokuvia, mikä ei tavallaan haittaa tunnelmaa. Vaikka BD:stä on kyse, ääniraita on pelkkä DD5.1. Sekin istuu kokonaisuuteen. Ekstroihin on tallennettu pitkä ohjaajan versio, joka kannattaa valita, sillä se sisältää perusversiosta leikatut kohdat, tosin saksaksi dubattuina. Myös 39 min. dokumenttia voi suositella katsottavaksi. Lisäksi mukaan on tallennettu traileri ja kuvagalleria. (PS)