Chaplin aloitti Hitlerin vastaisen taistelun huumorin asein elokuvassaan Diktaattori.
Chaplin aloitti Hitlerin vastaisen taistelun huumorin asein elokuvassaan Diktaattori (1940). Ensimmäisen kerran valtakunnanjohtaja oli salamurhaajan tähtäimessä Fritz Langin Ihmismetsästyksessä (1941). Seuraavana vuonna Ernst Lubitsch kukisti natseja naurulla komediassa Ollako vai eikö olla? Nyt Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset pyrkii pitemmälle kuitaten Hitlerin pelkkänä vitsinä päästäessään natsikuplasta ilmat pihalle.
Tarantinon uusimmassa Brad Pittin esittämän luutnantin amerikanjuutalaisista ja –italialaisista koottu erikoisyksikkö etsii ja tuhoaa rintaman takana natsijoukkoja pesäpallomailoin pää kerrallaan. Voitonmerkiksi otetaan intiaanitapaan päänahka.
Tärkeimmäksi natsivastukseksi kohoaa Christopher Waltzin armoitetun tarkasti ja kepeästi tulkitsema eversti Hans Landa. Juutalaisten metsästäjänä tunnettu eversti saa vainun liittoutuneiden suunnitelmasta ujuttaa kasapanos natsijohdon pyrstöjen alle elokuvateatterin erikoisnäytännössä. Brittiluutnantti Hicox (Michael Fassbender) ja hänen agenttinsa, saksalaisnäyttelijä Bridget von Hammersmark (Diane Kruger) ovat vaarassa.
Eversti Landan tuhoamisoperaatiosta selvinneellä juutalaistyttö Shosannalla (Mélanie Laurent) on omat henkilökohtaiset syynsä juonia natsien nitistämistä. Ja siihen tytöllä on hyvä mahdollisuus, sillä hän omistaa Hitlerin ensi-iltaansa varten varaaman teatterin. Shosanna päättää järjestää perheensä surmaajille näytöksen, jota he eivät unohda.
Elokuva kuuluu rakenteeltaan, ideoiltaan ja juonikuvioiltaan Tarantinon vähäisempiin töihin. Kun vahvaa kokonaisuutta ei muuten saada aikaiseksi, antaahan se erillisille episodeille jonkinlaista ryhtiä, että jaksonvaihdot merkitään suureellisin väliotsikoin. Alkujakson kehittelyssä Tarantinon pidättely on kihelmöivän piinaavaa, vaikka juutalaisvainon kuvaus Leone-Morriconen kaavassa tuntuu erikoisuudentavoittelulta. Jakso on kuitenkin sekä Waltzin että yhtä painokkaasti tukalassa tilanteessa näyttelevän Denis Menochetin taidonnäyte millilleen mitoitettuna Tarantinon kuva-arkkitehtuuriin. Mutta myöhemmin, erityisesti erikoisjoukon kuvauksessa sorrutaan draamallisiin kuoppiin ja liioiteltuihin kliseisiin. Koko elokuvan fiktiivistä revanssihenkeä – juutalaiset natsien niskan päällä – ei silti oikein sulata, koska ohjaaja kohtelee nyt saksalaisia massana, joiden teurastus on oikeutettua. Miten se lopulta eroaa natsien ajattelusta?
Paskaista naurua raikuvan natsivitsin ohella maailman vanhimmilla jättistudioilla Babelsbergissa kuvattu Kunniattomat paskiaiset pyrkii olemaan kunnianosoitus elokuvantekijöille. Näin suoraa ja osin kömpelöäkin elokuvapuhetta ja erityisesti saksalaisen filmihistorian täkynimiä ei Tarantinon tuotannossa ole ennen nähty.
Ja kuitenkin elokuva on nytkin tavattoman taitava, osaava ja viihdyttävä. Tarantino on ryhtynyt seremoniamestariksi teatterileikkiin, johon yleisö voi osallistua omien katsomiskokemuksiensa pohjalta. Näyttelijöiden, keskustelun, kuvan, liikkeen, värien ja musiikin yhdistely on parhaimmillaan taianomaista, vaikkei erityisen omaperäistä.
Alun lisäksi kohokohtia ovat natseiksi naamioitujen liittoutuneiden sotilaiden ja heidän vakoojansa kohtaaminen saksalaissotilaita kuhisevassa tavernassa, nuoren elokuvateatterinperijän ja saksalaisen filmifanin viattomanoloinen iltakohtaaminen, sekä loppupuolen attentaatin valmistelu teatterissa, ainakin siihen saakka, kun överiksi menevä teurastus alkaa.
Tarantinokin harjoittelee
Tarinaa on kaksi ja puolituntisessa elokuvassa nimetyistä episodeista huolimatta kovin vähän. Filmi on Tarantinon tutuksi käyneeseen tapaan sarja pitkiä keskusteluja, erillisiä tilanteita ja jaksoja, joiden kunkin onnistuminen riippuu siitä, miten tiukkaa tekstiä Tarantino on onnistunut suoltamaan ja kuinka pitkälle ohjaukselliset jipot kulloinkin kantavat.
Ja pitkällehän niillä pääsee, kun pelkästään Waltzin nurjaa natsihahmoa tuijottaa ja kuuntelee lumoutuneena. Tarantino saa enemmän tehoa saksalaisnäyttelijän sormissaan pyörittämään mustetäytekynään kuin pesäpallomailaa heiluttavaan kauhuohjaaja Eli Rothiin ja veistä väläyttelevään tähteen Brad Pittiin. Erityisesti jälkimmäisen viimeisiä elokuvia ajatellessa tulee mieleen, mihin elokuvaan tähti enää luontevasti sopii ja mahtuu. Missä vaiheessa Thelman ja Louisen, Se7enin ja Fight Clubin lupaukset väljähtyivät?
Mutta ranskalainen Mélanie Laurent ja espanjalaissaksalainen Daniel Brühl tarjoavat pelkkää iloa. Laurentissa on sielua ja särmää. Brühl on kiehtova hahmo miellyttävänä äidinpoikana, josta on kasvanut tappokone. Näiden rintamien vastakkaisilla puolilla – eri puolilla kiikaritähtäintä — olevien filmihullujen nuorten sattumakohtaamisessa Tarantino onnistuu kiteyttämään sodan mielettömyyden ja ideologian pahuuden, joka nielee kitaansa niin uhrit kuin aatteen kyselemättömät toimeenpanijat.
Elokuvan Hitler-vitsit Mel Brooks teki paremmin Mielettömässä maailmanhistoriassaan ja omassa versiossaan Lubitschin edellä mainitusta bravuurista. Toiminnallisesti elokuva on kulissimaisuudessaan heikko. Kamera ei ole täysin liikkumaton – se seuraa henkilöä esimerkiksi portaissa yläpuolelta, Hitchcockin Psykon tapaan – mutta sen eteen rakennetaan paikallaan pysyviä kohtauksia. Mutta onneksi Tarantino rakastaa näyttelijöitään yhtä paljon kuin elokuvatekniikkaa ja omaa nokkelaa tekstiään. Tämä välittyy, ja keskinkertaisenkin Tarantinon katselee mielellään vielä monta kertaa.
Ohjaaja-käsikirjoittaja laskee leikkiä itsestään ja tekemisestään sijoittamalla soppaan repliikkejä kuten ”Tämä on paras tähän astisista elokuvistasi” tai ”Tämä saattaa olla mestariteokseni”. Hauskin on Sparks-yhtyeeltä varastettu kysymys ja vastaus: ”Miten pääsee Carnegie Halliin?” ”Harjoittelemalla!” Tarantinon harjoitukset jatkuvat. (HB)