Tai­tei­li­jan ar­vo esi­tetään elo­ku­vis­sa me­nes­tyk­sen kaut­ta. Elämä­ker­ran taus­tal­la on usein jon­ki­nas­tei­nen ylei­sem­pi huo­mio, hyväk­syntä hen­gen­työssä. Seit­semän Ce­sa­rin yllä­tys­voit­ta­jak­si vuon­na 2009 ko­hon­nut Se­rap­hi­ne ha­kee la­ven­net­tua kul­maa to­tut­tuun.

Tai­dek­rii­tik­ko Wil­liam Uh­de saa­puu lo­mai­le­maan Rans­kan maa­seu­dul­le. Kau­pun­gil­ta kan­tau­tuu hu­hu, jon­ka mu­kaan her­ran lo­ma-a­sun­toa sii­voi­le­van Se­rap­hi­nen maa­lauk­siin kan­nat­tai­si tu­tus­tua. On sa­no­mat­ta selvää, että sak­sa­lai­nen tai­teen­tun­ti­ja ihas­tuu vä­littömäs­ti nä­kemäänsä. Vaik­ka sii­voo­jat­ta­ren nai­vis­ti­nen il­mai­su lu­moaa Uh­den, edessä ole­va so­ta sot­kee pa­has­ti töi­den jul­kis­ta esil­le­pa­noa. Me­nes­tys saa odot­taa.

Se­rap­hi­ne jat­kaa ras­kai­ta hom­miaan. Tu­lot ker­tyvät ko­lik­ko sieltä, ko­lik­ko täältä. Rak­kaus maa­laus­ta­tee­seen säi­lyy, saa­tu huo­mio ko­hot­taa it­se­tun­toa. Etu­mak­sut ja ke­hut eh­tivät jo­pa nous­ta hat­tuun.

Tai­teen pe­las­ta­va vai­ku­tus ku­va­taan poik­keuk­sel­li­sen is­keväs­ti. Se­rap­hi­ne on herkkä esi­merk­ki tai­tees­ta osa­na elämää. Se an­taa lu­pauk­sia tu­le­vai­suu­den un­derg­roun­dis­ta ja val­ta­vir­ran ul­ko­puo­lel­la toi­mi­mi­sen kau­neu­des­ta — ai­ka­na en­nen oi­kean ter­mistön syn­tyä.