S­piel­ber­gin tul­kin­ta sa­man­ni­mi­sestä Broa­dway-mu­si­kaa­lis­ta on ko­mea, mut­ta ku­mi­se­va ee­pos. Kym­me­nellä Os­ca­ril­la ai­koi­naan pal­ki­tun vuo­den 1961 fil­ma­ti­soin­nin si­jaan tässä esi­ku­va­na on al­ku­peräi­nen vuo­den 1957 mu­si­kaa­li, jo­ka tuo­daan vir­heettömän kau­ko­put­ken lä­pi ny­kyai­kaan il­man 1950-lu­vun näyttämöstä luo­pu­mis­ta. Ta­ri­nan taus­tal­la on Wil­liam Sha­kes­pea­ren Ro­meo ja Ju­lia.

1950-lu­vun New Yor­kin ka­dut ovat mui­kea näyttämö val­koi­hois­ten Jet­sien ja puer­to­ri­co­lais­ten Shark­sien ka­tu­jen­gien yh­tee­no­toil­le. Sha­kes­pea­ren Ca­pu­le­tit ja Mon­ta­guet saa­vat nyt tehdä ti­laa pait­si ajat­to­mal­le rak­kaus­ta­ri­nal­le myös ka­pi­ta­lis­mia ruu­miil­lis­ta­vil­le pur­ku­lait­teil­le, jot­ka vetävät alas kort­te­lin ker­ral­laan uu­den maail­man tieltä. Tu­ho ja elämä sen lo­mas­sa vä­lit­tyvät kau­niin pe­rio­dius­kot­ta­vas­ti ja vas­taan­sa­no­mat­to­man ihas­tut­ta­vas­ti. Näyttämö ei voi­si siis ol­la ve­toa­vam­pi.

Myös ko­reog­ra­fia ve­toaa. Alun ää­netön ba­let­ti tun­tuu ole­van juu­ri oi­kea va­lin­ta viemään ny­ky-y­leisö pe­rio­di­mu­si­kaa­lin uu­me­niin. Sil­ti vals­si al­kaa pian tun­tua me­kaa­ni­sel­ta ja ah­taal­le tun­nes­kaa­lal­le lei­ka­tul­ta. It­se lau­la­vien täh­tien omis­tau­tu­mis­ta roo­leil­leen voi ihail­la, mut­ta näi­den ulo­san­nis­ta tai vai­heis­ta on vai­kea in­nos­tua.

Nyt 100 mil­joo­nan dol­la­rin bud­jet­ti nä­kyy vir­heettömäs­ti maa­lat­tu­na kan­vak­se­na, jo­ka var­mas­ti täyttää kaik­ki nos­tal­gian aset­ta­mat vaa­ti­muk­set, mut­ta it­se ta­ri­nan imu ja va­li­tet­ta­vas­ti myös mu­siik­ki­nu­me­roi­den nos­te jää hei­kok­si. Lip­pu­luu­kul­la tämä ar­vat­ta­vas­ti flop­pa­si. Noin 75% tuo­tan­to­bud­je­tis­ta saa­tiin ta­kai­sin, mut­ta kat­so­ja­na tun­tuu, että 2,5 tun­tia jää huk­kain­ves­toi­nik­si. Myönnän, että mu­si­kaa­li ei ole lem­pi­gen­re­ni, mut­ta tässä ko­ko­nai­suus tun­tuu vaa­ti­van kat­so­jal­taan lii­kaa ja jäävän si­ten kau­niik­si, mut­ta pe­rin elot­to­mak­si ko­piok­si edeltä­jistään. Ehkäpä tämä oli oh­jaa­jan hen­kilö­koh­tai­nen nos­tal­gia­mat­ka, mut­ta ta­sa­pak­sun toik­ka­roi­vas­ti ete­nevä ta­ri­na uh­kaa jättää muut kuin mu­si­kaa­lin fa­nit kylmäk­si.

Lo­pul­ta kiin­nos­ta­vin asia elo­ku­vas­sa on ky­sy­mys siitä mik­si Spiel­berg ko­ki ai­heen nyt ajan­koh­tai­sek­si? On­ko ky­se kah­tia­ja­ko­jen ja vas­tak­kai­na­set­te­lui­den ajat­to­muu­des­ta, ja hei­veröi­sestä toi­vees­ta yh­teis­kun­nan ehey­ty­mi­sek­si näinä ai­koi­na so­me-rai­vos­ta, it­seään ruok­ki­vis­ta tie­to­sii­lois­ta ja mo­der­nis­ta jen­giy­ty­mi­sestä huo­li­mat­ta? Ehkä. Ai­na­kin näi­den tee­mo­jen poh­din­ta tun­tuu täyttävän sen tyh­jiön mitä kaa­va­mai­sek­si jäävä ta­ri­na jättää.