”Isänpäivä.
”Isänpäivä. Se tuo tässä perheessä suuria tunteita pintaan. Ihan niin kuin äitienpäiväkin.” Näin kirjoittaa blogissaan Heli, joka puolisonsa Tonin kanssa on pitkään yrittänyt saada perheenlisäystä, tuloksetta. Dokumenttielokuvassa Heli ja Toni antavat Marjaanan ja Matin kanssa kasvot hiljaiselle odotuksella ja toivolle, joka kohdistuu maailman luonnollisimpana pidettyyn asiaan.
Timo Haanpään Hiljaa toivottujen nuoria, yksinäisyyden yhdessä jakavia pareja katsellessa tulee mieleen Helena Anhavan runo Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa. Tuska on usein äänetöntä ja eleetöntä, mutta epätoivo puskee pintaan – etenkin naisilla – kun aina uudestaan heräävä toivo lannistuu raskaustestin tulokseen: ”Ei varjon varjoa.”
Asiaan syöksytään suoraan ja keskelle ihan ensimmäisestä kuvasta alkaen. Lähikuvassa on miehen velvollisuudentuntoisesti täyttämä spermapurkki, jonka puoliso pistää varovasti puseron sisään rintojen väliin, että kallis lasti pysyisi lämpimänä klinikalle saakka. Dokumentti ei sievistele, vaan parien mukana päästään intiimeihin tilanteisiin niin keskusteluihin lääkärin vastaanotolle kuin jalat haralleen tutkimuspöydille. Kotisohvilla jatketaan tunteita täynnä olevia jälkipelejä.
Esimerkkitapauksissa puolisot ovat yrittäneet kaikkensa jo muutaman vuoden, mutta toive ei ole hellittänyt. Lapsen hankkiminen täyttää ajatukset. Työtä tai muuta vapaa-aikaa ei dokumentissa seurata, joten vaikutelma jää kuin laulussa, että ”puutetta mikään ei voi korvata”. Ymmärtäväinen ja empaattinen, mutta asiallisen järkevä naislääkäri tukeekin parien ajatuksia lakata jossain vaiheessa yrittämästä, jos ei onnistuta. Elämää täytyy päästä jatkamaan, vaikka ilman lastakin.
Helppoa luopuminen ei kuitenkaan olisi. ”Niitä näkee joka paikassa, kuulee joka puolella, niitä ei voi paeta: lapsiperheitä”, Heli jatkaa blogissaan. Parissa kohtauksessa ohjaaja-käsikirjoittaja Haanpää ottaa vapauksia ja dramatisoi osattomaksi jäävien helposti tunnistettavia tunteita. Matti seuraa pihalla, kun jalkakäytävällä ohi näyttää kulkevan vain lastenvaunuja työntäviä perheen isiä ja äitejä. Heli istuu yksin kahvilapöydässä ja viereiset pöydät täyttyvät syntymäpäiviä juhlivista äideistä vaaleanpunaisiksi prinsessoiksi puettuine tyttärineen.
Viidennes kärsii
Dramatisoinnit laajentavat dokumentin näkökulmaa, mutta myös hieman töksähtävät poikkeamina muodosta. Julkisen terveydenhuollon ja yksityisklinikoiden hoitorumba olisi käynyt selväksi nähdystä ja kuullusta ilman valkotakkiletkan ohimarssiakin.
Havainnollisesti elokuvassa tulee kuitenkin esille sekin, ettei yhteiskunta kustanna kaikkea: hoidot ovat myös taloudellinen kysymys perheille. Kulut ovat sitä suuremmat, mikäli joudutaan siirtymään yksityisien klinikoiden palveluihin, sen jälkeen kun tietty määrä julkisen terveydenhuollon mahdollisuuksia on käytetty. Yleisellä puolella proseduurit voivat myös olla jäykempiä.
Puhuttelevaa on huomata, että molemmilla elokuvan pareilla on lemmikkikissa tai koira. Niitä hellitään antautuen ja Toni pitää kissaansa sylissäkin ihan neuvolan mallisin ottein. Marjaana on kerännyt lastenvaatteita varastot täyteen. Että jos sitten kuitenkin kävisi se tuuri.
Naisten puolisot ovat tyypillisiä suomalaisia miehiä hyvässä ja pahassa: luotettavia, rinnalla pysyviä, mutta vähäpuheisia. Meiltä miehiltä ei kai löydy sanoja ilmaisemaan näitä(kään) tunteita. Matti tunnustaa, että on vaikea ottaa puheeksi, kun hoidot kohdistuvat Marjaanaan. Mutta kun jotain positiivista sitten tapahtuu, ilo on parilla yhteinen.
Katsojaakin jännittää, kun raskaustesti taas kerran lähestyy. Kyyneleet nousevat silmiin myötätunnosta, jos merkkejä ei näy. Vatsaan sattuu – katsojan sukupuolesta riippumatta — lääkäri joutuu puhumaan ”tyhjennyksestä” ja ”kaavinnasta”. Mutta vastaavasti yhdessä parien kanssa voi sulaa onnesta, jos pitkä odotus sitten saakin täyttymyksensä.
Eiväthän kaikki halua tai tarvitse lapsia – edes parisuhdettakaan. Mutta onhan se kohtuutonta, että kun toisille lapsi tulee vahingossa, monet eivät saa niitä vuosikausien yrittämiselläkään. Joitakin tarvitsee vain housulla heittää, muilla ei tärppää hedelmöityshoidoillakaan.
Timo Haanpään omakohtainen elokuva kertoo, että viidennes suomalaisista pareista ei halutessaan saa lapsia. Eikä heistä viidennekselle löydy hoidoistakaan apua. Mutta Hiljaa toivotuissa toivoa ei sammuteta. (HB)