Michael Mann tarjosi kokoillan debyytistään alkaen tiukkaan pakattua tyylikkyyttä.
Michael Mann tarjosi kokoillan debyytistään alkaen tiukkaan pakattua tyylikkyyttä. Thief yhdisti film noirin ankaran pateettisuuden aikansa kuvastoon. Poikkeuksellista oli 1980-luvun taitteen tuotannon realistinen ote. Räjäyteltiin oikeita autoja, tuhottiin oikea omakotitalo ja porattiin aitoa metalliseinää oikeilla polttolaitteilla. Mukana on tosielämän murtovarkaita, jotka myös näyttelevät, eivätkä vain konsultoi. Jopa kultakellot olivat oikeita!
James Caan on ykkösluokan varas, joka yrittää elää normaalia perhe-elämää. Kliseinen tausta ei haittaa, kun toteutus on kohdallaan. Caan ylsi parhaaseen rooliinsa kautta aikojen.
Tämän katsoo aika-ajoin mielellään, sillä elokuva tarjoaa hyvässä ja pahassa 1980-luvun audiovisuaalisen tiivistelmän. Jopa ohjaaja kommentoi jälkeenpäin Tangerine Dreamin tekemää musiikki suoranaiseksi päänsärkymusiiksi. Vangelis tai Dire Straits olisi toki ehkä ollut vieläkin riipivämpää.
Dennis Farina teki elokuvadebyyttinsä. Willie Nelson tekee komean sivuosan lusivana oppi-isänä. Kannattaa huomata myös Mannin vakioaihe: kaksi miestä rannalla filosofoimassa.
Tarina perustuu löyhästi murtovarasveteraani Frank Hohimerin romaaniin The Home Invaders.
Vanhaan ei-anamorfiseen, pehmeään ja reunoiltaan rajattuun kuvaan verrattuna saadaan selkeä parannus, mutta keskitasoon jäädään kuitenkin. MGM:n Special Director's Edition -jenkkiversiossa oli aikoinaan uusi miksaus, mutta takakaiuttimet ja LFE-kanava olivat vähällä käytöllä. Nyt kuultuun stereoraitaan ei eroa juurikaan ole. Sitävastoin Mannin ja Caanin hauskaa audioraitaa ei ole tallennettu saati traileria ja 8 sivun triviavihkoa. (PS)