Pet­ri Ko­twi­ca on teh­nyt Rat Kin­gistä verk­ko­pe­laa­mi­sen maail­maan up­pou­tu­van kau­hujännä­rin. Vähän kyllä epäi­len, osuu­ko elo­ku­va koh­de­ryhmäänsä, pe­li-in­toi­siin poi­kiin. Rat King tun­tuu ta­pah­tu­van ko­ko­naan pää­hen­kilön sisäänpäin kään­ty­neessä ta­jun­nas­sa. Näin elo­ku­vas­ta puut­tuu ko­ko­naan elämän ma­ku, sil­loin har­voin­kin, kun pääo­san nört­ti-Ju­rin ja muun maail­man tiet ris­tey­tyvät.

Rat King on suo­ma­lais-ees­tiläi­nen yh­teis­tuo­tan­to. Päänäyt­te­lijät, oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Ko­twi­ca, ku­vaa­ja Mi­ka Oras­maa, leik­kaa­ja Har­ri Ylö­nen ja mu­sii­kin sä­veltäjä Lau­ri Por­ra tu­le­vat Suo­mes­ta. Tek­ni­siltä avuil­taan ja il­mia­sul­taan elo­ku­va on moit­tee­ton. Ra­re Ex­port­sin ku­van­neen Mi­ka Oras­maan yö­ku­vauk­sen me­tal­lisä­vyt ovat sy­viä ja vai­kut­ta­via. Metsäs­tys­koh­tauk­ses­sa nä­kyy ke­sytöntä luon­toa. Ää­ni­maail­ma on ri­kas ja ku­vaus­pai­kat vaih­tu­vat vik­kelään. Mut­ta Rat Kin­gin on­nah­te­lu al­kaa var­hain.

Mu­siik­ki ja ku­val­li­set ir­toe­fek­tit al­le­vii­vaa­vat lu­kui­sia, tu­si­na­kau­hus­ta muis­tut­ta­via vää­riä hä­ly­tyk­siä. Kat­so­jan tun­ne­ti­loi­hin se vai­kut­taa kuin val­miik­si nau­ret­tu tv-oh­jel­ma: mik­si vai­vau­tua, kun reak­tiot pe­da­taan yleisöl­le val­miik­si kuin Pav­lo­vin koi­ril­le? Kat­teet­to­miin yllä­ty­se­le­ment­tei­hin tot­tuu niin, että mikään ei enää tun­nu miltään.

Ko­twi­can fil­min kei­no­te­koi­nen mai­se­ma on ste­rii­li kuin tie­to­ko­ne­pe­lissä. Rat Kin­gin ta­pah­tu­ma­paik­ka on kum­mi­tus­mai­sen au­tio. Ta­ri­na­kin on kah­den kaup­pa. Tie­to­ko­nenör­tin Ju­rin ja vir­tuaa­li­maail­mas­ta il­mes­tyvän pe­li­ka­ve­rin Ni­kin lisäk­si esillä ovat Ju­rin äi­ti, Ou­ti Mäenpää, ja lu­kion lii­kun­na­no­pet­ta­jaa esittävä Jan­ne Vir­ta­nen. Har­vat kou­lu­to­ve­rit luo­kas­sa ja lu­kion käytä­villä vai­kut­ta­vat sta­tis­teil­ta — ja ovat­kin tie­tys­ti niitä.

Ko­twi­ca toi­mii jäl­leen sekä elo­ku­van­sa oh­jaa­ja­na että kä­si­kir­joit­ta­ja­na. Ko­ti-ikävä (2005), Mus­ta jää (2007) ja Rat King ovat kä­si­kir­joi­tuk­si­na tie­tyllä ta­val­la kun­nian­hi­moi­sia, mut­ta sor­tu­vat jo­kai­nen lo­puk­si omaan näppä­ryy­teensä. Edel­lis­ten elo­ku­vien lu­pauk­set Rat King hau­taa mel­ko syväl­le. Fil­mi on Ko­twi­can kä­si­kir­joi­tuk­sis­ta ja oh­jauk­sis­ta selväs­ti hei­koin. Rat King on it­seensä kä­per­tyvä ”­pe­li”, jo­ta Ko­twi­ca pe­laa kek­si­millään säännöillä omak­si ilok­seen. Kat­so­ja jää lei­kistä ul­ko­puo­li­sek­si.

Nuo­ren Max Ovas­kan täy­tyy vielä muu­ta­ma vuo­si kas­vat­taa val­ko­kan­gas­ka­ris­maan­sa. Ovas­ka ei pys­ty kan­ta­maan ko­ko­nais­ta elo­ku­vaa, se näh­tiin jo te­le­vi­sion Ala­maail­ma-t­ri­lo­gian mi­ni­sar­jas­sa Van­ki (2010). Ai­noan vir­tan­sa fil­mi saa Ko­ti-ikävässä näy­tel­leestä Ju­lius La­vo­ses­ta, vaik­ka hä­nen­kin roo­li­hen­kilönsä on kes­ke­neräi­nen hah­mo­tel­ma. Rat Kin­gin myymä aja­tus Ju­ris­ta ja Ni­kistä kak­soi­so­len­toi­na, mo­nis­ta ta­ri­nois­ta tut­tui­na koh­ta­lok­kai­na dop­pelgän­ge­rei­na, on tu­hoon tuo­mit­tu. Jo en­nestään auk­koi­nen juo­ni ei kestä sitä, että tyttöystävä tai edes oma äi­ti eivät mu­ka tun­nis­tai­si poi­kia eril­leen.

Rat King am­men­taa tiu­haan ame­rik­ka­lai­sen elo­ku­van ja tv-sar­ja­men­ta­li­tee­tin kei­no­va­li­koi­mas­ta. Sar­ja­mur­haa­ja­pe­lo­tet­ta siellä, kum­mi­tus­mai­sia vi­lah­duk­sia täällä, yliop­pi­las­juh­la­kin muis­tut­taa jenk­kien val­mis­tu­jai­sia. Mut­ta tär­kein op­pi on Ko­twi­cal­ta unoh­tu­nut. Kes­kus­hen­kilön pitäi­si ve­do­ta kat­so­jiin, lu­nas­taa heidän kiin­nos­tuk­sen­sa.

Ju­rin nört­ti­nii­lo ku­va­taan lii­ma­tuk­kai­sek­si har­maak­si hii­ru­lai­sek­si. Fa­ce­book-ku­vas­sa Ju­ri muis­tut­taa rot­taa. Sii­hen vai­ku­tel­maan pyr­kivät myös elo­ku­van ju­lis­teen hup­pupääa­se­tel­ma. Ja Ju­ri asus­taa­kin ko­ti­ta­lon­sa hämärässä kel­la­ris­sa. Ver­taus­ku­val­li­suus ei sil­ti au­ke­ne tai tun­nu pe­rus­tel­lul­ta. Jos­tain kä­sittämättömästä, il­mei­sen kä­si­kir­joi­tuk­sel­li­ses­ta syystä, pe­liin hu­rah­ta­nut ja haa­muk­si kuih­tu­nut Ju­ri on saa­nut tyttöystäväk­seen luo­kan kau­neim­man ja fik­suim­man tytön Mian (Nii­na Ko­po­nen). Näin vaik­ka poi­ka ei mitään tytön pääl­le ymmärräkään, vaan sor­mei­lee mie­luum­min tiet­si­kan näp­pik­siä.

Ko­twi­ca on liian ihas­tu­nut ta­ri­naan­sa vä­littääk­seen elo­ku­va­rea­lis­min vaa­ti­muk­sis­ta. Mel­kein odot­taa, että kau­hu­jut­tu pal­jas­tui­si unek­si — mi­hin alus­sa vii­ta­taan Ju­rin nuk­ku­mi­sel­la ja ajoit­tai­sil­la, pe­li­riip­pu­vuu­den ai­heut­ta­mil­la har­ha-ais­ti­muk­sil­la.

Rat Kin­gissä lu­kio­po­jat pe­laa­vat jal­ka­pal­loa sa­tees­sa ja sa­maan ai­kaan Ju­rin pään pe­li­mai­se­mas­sa. Sel­lai­nen­han näyttää hyvältä ja elo­ku­val­li­sel­ta. Kun Ju­ri lo­pus­sa pää­see kar­kuun, ka­me­ra seu­raa nuo­ru­kai­sen juok­sua teh­das­hal­lis­sa. Se­kin kun on vi­suaa­lis­ta. Mut­ta elo­ku­va ei muo­dos­tu sar­jas­ta ko­mei­le­via, kli­sei­siä ku­via. Vä­lillä kat­so­jan näkö­kul­ma on tie­to­ko­ne­pe­laa­jan, mut­ta otok­set au­to­jen ta­ka­pus­ku­ri­ta­sol­ta tun­tu­vat yk­sittäi­siltä, hae­tuil­ta efek­teiltä.

Fil­mi ei ko­vas­ta yri­tyk­sestä huo­li­mat­ta on­nis­tu vetämään kat­so­jaa pe­li­riip­pu­vai­sen ad­dik­tioon. Kun Rat Kin­gin kes­kei­nen jek­ku, Ju­rin ja Ni­kin pe­laa­ma tap­pa­vak­si luon­neh­dit­tu tie­to­ko­ne­pe­li, näyttää mui­nai­sel­ta ja nau­ret­ta­val­ta ja myös sen ”­tehtävät” seinästä reväis­tyiltä, pu­toaa jän­ni­tyk­seltä poh­ja pois. Kään­teet ja vedä­tyk­sen ar­vaa ki­lo­met­rien päästä.

Vähät sat­sauk­set vit­sai­luun ja Ju­rin ja Ni­kin ”­ma­le bon­din­giin” vai­kut­ta­vat hätä­rat­kai­suil­ta. Ju­rin ”­rot­ta­pu­vus­ta” ja poi­kien sak­san opet­ta­jaan koh­dis­ta­mis­ta sek­si­haa­veis­ta pitäi­si kai muo­dos­tua huu­mo­rin huip­pu, mut­ta elo­ku­van va­ka­vik­ko­mai­suus ja sen lai­na­he­pe­nien tyy­lil­li­nen epä­var­muus upot­ta­vat kaik­ki yri­tyk­set maut­to­miin­kin ke­pey­den pil­kah­duk­siin. Ju­rin ja Ni­kin sym­bioot­ti­nen suh­de oli­si an­ta­nut ai­nek­sia ystä­vyy­den­ku­vauk­sel­le ja pe­tok­sen kat­ke­ruu­del­le, mik­sei myös ho­mo­sek­suaa­li­sil­le pii­lo­mer­ki­tyk­sil­le (ka­ve­rus­ten kiin­nos­tus sa­maan tyttöön, Ni­kin suuk­ko Ju­rin tei­pa­tul­le suul­le). Kaik­ki nyans­sit on kä­si­kir­joi­tuk­seen kui­ten­kin ra­pat­tu rois­kai­sui­na, eikä oh­jaus tuo nii­hin sen enempää sä­vyjä.

Kau­hun ke­hit­te­ly to­sielämän tra­ge­diois­ta ro­mah­taa har­ras­te­li­ja­mai­sen suun­nit­te­lun ja slii­pa­tun tek­ni­sen to­teu­tuk­sen jäl­jiltä no­lok­si fars­sik­si. Ame­rik­ka­lai­set ovat jo pitkään si­vun­neet WTC:n tor­nien trau­maa viih­de-e­lo­ku­vis­saan Ava­ta­ria ja Trans­for­mer­sia myö­ten. Do­me Ka­ru­kos­ki on sa­no­nut, et­tei Suo­men kou­lu­sur­mis­ta pitäi­si tehdä elo­ku­vaa. (A­me­ri­kois­sa­han siinä on on­nis­tut­tu: Gus van San­tin Elep­han­tis­sa 2003). Ko­twi­can rat­kai­su Rat Kin­gissä ai­na­kin epäon­nis­tuu.

Kun kou­lu­ter­ro­ris­ti­ko­ke­las riek­kuu kek­si­tyn Hä­me­lah­den lu­kion lak­kiai­sis­sa Su­vi­virttä lau­laen — kuin Sid Vi­cious My Wayn kim­pus­sa — ei tiedä pitäi­sikö it­keä vai nau­raa. Kai­ken lisäk­si lop­pu­rat­kai­sun het­ket on otok­sis­sa ve­ny­tet­ty ää­rim­mil­leen – Ju­rin pa­ko­juok­su teol­li­suus­lai­tok­sel­ta, kou­lu­pi­han juh­lan odo­tus, tyttöystävän soit­to­nu­me­ro, Ni­kin liik­keet – niin että mikään, mitä näy­tetään, ei enää kat­so­jaa yllätä.

Rat King osoit­tau­tuu lo­pul­ta kyy­ni­sek­si ja op­por­tu­nis­ti­sek­si pe­lon il­ma­pii­rin liet­so­mi­sek­si ja elo­ku­val­lis­ten kei­no­jen ryöstö­vil­je­lyk­si. Suo­mi­fil­min ja Ees­tin elo­ku­val­li­sen YYA-so­pi­muk­sen kau­nein he­delmä on edel­leen Ilk­ka Jär­vi-La­tu­rin hie­no gangs­te­ri­ro­mans­si Tal­lin­nan pi­meys (Dark­ness in Tal­lin/­Ci­ty Unp­lug­ged) vuo­del­ta 1993. Eikä opis­ke­li­ja­poi­kien se­kopäis­ten yli-ih­mi­syy­saat­tei­den sur­keas­ta lo­pus­ta ole Suo­mes­sa vieläkään teh­ty pa­rem­paa elo­ku­vaa kuin Os­si Skur­ni­kin uu­den aal­lon kult­tik­las­sik­ko Tie pi­meään (1963). (HB)