Quentin Tarantinon paras puoli ohjaajana taitaa olla se, että hän tekee itselleen ja vain itselleen elokuvia.
Quentin Tarantinon paras puoli ohjaajana taitaa olla se, että hän tekee itselleen ja vain itselleen elokuvia. Tai ainakin hän saa asian näyttämään sellaiselta.
Olipa kerran…Hollywoodissa on hänen yhdeksäs ohjauksensa ja kuuluu eittämättä parhaimmistoon heti kolmen ensimmäisen jälkeen. Sijoittuu vähintäänkin pistesijoille.
Kuten elokuvan nimestä voidaan päätellä kyseessä on satu elokuvakaupungista ladattuna massiivisella määrällä anekdootteja, juoruja ja kaskuja. jotka on sekoitettu sopivaan määrään todellisia tapahtumia. Kuitenkin kyseessä on puhdaspiirteinen if-lajityypin edustaja, joka leikittelee ajatuksella: jospa olisikin käynyt aivan toisin.
Videopuolelle siirryttäessä on enää vaikea spoilaamalla pilata kenenkään nautinnolla, joten Charlien Mansonin perheestä ja sen suorittamista kuuluisista murhista on kyse. Tarantino kuvaa hienosti, kuinka moni historiaan suurena käännekohtana noussut tragedia saattaa olla hyvinkin kiinni puhtaasta sattumasta.
Elokuva on julmetun pitkä, mutta enpä pitkästynyt. Ei edes tyttäreni, joka ei ollut koskaan kuullutkaan näyttelijä Sharon Taten murhasta. Toki ”ihmisen poika” Manson oli hänelle tuttu.
Elokuva toiminee monelle ponnahduslautana tutustua yksityiskohtaisesti kyseisen hippikultin koukeroihin. Ahdistusherkille en sitä tosin suosittele. Mutta tätä elokuvaa suosittelen. Hurjimmat katsovat tämän perään Yle Areenan lokakuussa 2020 tarjoaman Manson-dokumentin, joka näyttää "kadonneilla nauhoilla" ja karmivalla tavalla, millaisia perheen tytöt tähän aikaan oikeasti olivat.
Itse elokuva olisi hauska kokea parikymmentä vuotta vanhemman suomalaisen kanssa, joka katsoi meille 1960-luvulla vyöryneet television lännensarjat (Virginialainen, Lännentie) ja rikossarjat (Ironside ainakin, Lahjomattomat).
Oman mausteensa antavat Steve McQueen ja Bruce Lee. Sergio Corbucciin ja italialaiseen tapaan tehdä länkkäreitä Espanjan Almeriassa olisi voitu paneutua syvällisemminkin.
Ainoa silmänkurtistus johtuu epäilystä. Laskelmoiko ohjaaja Tarantino hyvän ystävänsä Harvey Weinsteinin varjon laskeutuessa kaikkien pikkusovinistien ylle? Toisaalta Mansonin tyttöjä ei kuvata minään järjen jättiläisinä. Mutta Sharon Taten kohdalla Tarantino antaa uralleen harvinaisen empaattisen näytön.
Itse liimaudun amerikkalaisen roskaviihteen pariin vasta vuodesta 1972, joten aikalaiskokemukset alkavat siitä.
Voisin miltei lyödä vetoa, että Tarantino siirtyy jossain vaiheessa tekemään kollaasin 1970-luvulta, jolloin ammennettavaa riittää miltei enemmän. Nostalgisiin muistoihin kuuluvat muun muassa Banacek, Kojak, Kuuden miljoonan dollarin mies, Rikas rakas köyhä varas, Starsky & Hutch. Myös briteistä löytysi ilkamoitavaa: Veijareita ja pyhimyksiä, Safiiri ja Teräs, Colditz, Van der Valk (vanhempi versio). Kutimiksi olisi kuitenkin hankala löytää jotain niin järisyttävää kuin Manson-murhat.
Laadukas kuva ja ääniraita eivät aiheuta minkäänlaisia mutinoita. Vaativuusastetta lisää se, että luovuutta tarvitaan, jotta aikansa tv-kuva tuntuu uskottavalta siltä osin, kun tv-näyttelijänä vakioroolinsa vetävä Leonardi di Caprio) katsoo omia tuotoksiaan. Miehen autokuskia ja avustajaa näyttelevä entinen stunt-mies antaa lopulta Brad Pittille enemmän vivahteikkuutta, jonka ammattilainen hyödyntää suvereenisti. Jos pikkutytöt, hieman varttuneemmat naiset ja keski-ikäinen ukko pitävät, näyttelijä tekee työnsä poikkeuksellisen hyvin.
Ääniraita on koottu yllätyksellisesti. Hyvin gruuvaa. Hauskaa on se, että aikoinaan häpeillen digattu Paul Revere vastaa suurelta osin musiikista. Myös bastardisoidut kalpeanaamojen versiot soulklassikoista toimivat ainakin tässä viitekehyksessä mainiosti. Ekstroihin on tallennettu kahdeksan poistettua kohtausta (peräti 25 min.) ja 32 min. dokumentit. (PS)