Tii­ke­rin oma elo­ku­va muis­tut­taa Poké­mon-vil­li­tyk­sen kes­kellä pe­rin­tei­semmän ani­maa­tion ker­ron­ta­kei­nois­ta. Mu­la­nin, Tar­za­nin ja koh­ta en­si-il­tan­sa saa­van Di­no­sau­ruk­sen suur­sat­saus­ten rin­nal­la Dis­ney te­kee myös pie­nempää, pie­nem­mil­le tar­koi­tet­tua piir­ros­sa­tua.

Poké­mo­nin tur­boac­tio­nin rin­nal­la Tii­ke­rin oma elo­ku­va on ts­he­ho­vi­lais­ta tuu­mai­lua. Kun poké­fil­mi syök­syy suo­raan ta­pah­tu­mien kes­kel­le ja tu­tus­tut­taa jo en­si­ku­vil­laan uu­siin hen­kilöi­hin, Dis­neyllä luo­te­taan verk­kai­seen tu­ri­noin­tiin. Sa­tu al­kaa kir­jan kan­sien avaa­mi­ses­ta ja joh­dat­taa en­nal­ta tut­tu­jen hah­mo­jen tur­val­li­ses­sa seu­ras­sa yk­sin­ker­tais­ten pe­ru­sa­sioi­den ää­rel­le.

Nal­le Puh-kir­jak­las­si­kon fi­lo­so­foin­te­ja piir­ret­ty ei yritäkään ta­voi­tel­la, mut­ta ystä­vyy­destä, yk­sinäi­syy­destä ja eri­lai­suu­den tun­teis­ta Tii­ke­rin oma elo­ku­va am­men­taa läm­mintä sa­no­maa tal­vi­pi­meään il­taan.

E­lo­ku­va­kult­tuu­ria lap­sil­le

A­lun ”elävää” jak­soa lu­kuun ot­ta­mat­ta, Tii­ke­rin oma elo­ku­va ei kei­noil­laan yllätä. Tv:stä ja vi­deoil­ta tut­tu, yk­siu­lot­tei­nen ja mel­ko lat­tea ylei­sil­me ei pa­ra­ne val­ko­kan­kaal­le le­vi­tet­tynä. Pik­ku­kat­so­jat ta­ri­na kui­ten­kin lu­moaa. Nuo­rim­mat heittävät spon­taa­nis­ti kom­ment­te­jaan ja vähän isom­pien in­nok­kaat silmät ja mui­kis­tu­vat suut ker­to­vat ai­dos­ta ihas­tuk­ses­ta.

Ta­ri­nas­sa Tii­ke­ri huo­maa, et­tei hä­nel­le tah­do löy­tyä tois­ta yhtä rai­sua pomp­pu­ka­ve­ria. Niinpä rai­ta­veik­ko suun­nis­taa et­simään su­ku­puu­taan, jos­sa jär­kei­lee oman tii­ke­ri­per­heensä asus­ta­van. Puo­len Heh­taa­rin Metsä on kui­ten­kin ra­jal­li­nen eikä Ris­to Reip­paan le­lu­nurk­kaan mon­taa pe­toeläintä mah­du. Lo­pul­ta Tii­ke­ri ha­vait­see, että per­he löy­tyy lä­hempää kuin ar­vaa­kaan, kun Ruul­la­kaan ei ole vielä isoa vel­jeä…

Dis­neyn oli­kin jo ai­ka nos­taa Tii­ke­rin ni­mi elo­ku­van ot­sik­koon. Ai­ka ra­sit­ta­via­han nämä Nal­le Pu­hin fleg­maat­ti­set va­kio­hah­mot oli­si­vat il­man anar­kis­tis­ta tik­rue­ner­giaa. Jark­ko Ran­ta­nen ta­voit­taa täy­del­li­ses­ti Tii­ke­rin her­kul­li­sen il­mai­su­tyy­lin, jos­sa rie­mas­tut­ta­vat uu­dis­sa­nat se­koit­tu­vat tut­tu­jen mer­ki­tys­ten raik­kaas­ti kierrä­tet­tyyn uu­siokäyttöön.

On hyvä, että edes lop­pu­vuo­dek­si osuu lap­sil­le so­pi­vien teat­te­rie­lo­ku­vien su­ma. Näytännöissä val­lit­se­va me­te­li ker­too tv:n ja vi­deoi­den ää­reen to­tu­tet­tu­jen pie­no­kais­ten elo­ku­va­kas­va­tuk­sen tar­pees­ta. Kult­tuu­ri voi kui­ten­kin ke­hit­tyä vain, jos tar­jol­la on laa­du­kas­ta oh­jel­mis­toa. Kai­va­taan myös sat­saus­ta suo­ma­lais­ten ko­ko per­heen elo­ku­vien tuo­tan­toon. Jos­pa Ol­li Saa­re­lan Röl­li räjäyttäi­si en­si vuon­na pan­kin ja aloit­tai­si ko­ti­mai­sen las­ten­fil­mi­buu­min? (HB)