Aivan väärällä Oscarilla palkittu draama yhden pojan elämästä on huikea taival, joka osaa ilmiömäisellä tavalla hengittää ja antaa elämän juosta filmille.
Aivan väärällä Oscarilla palkittu draama yhden pojan elämästä on huikea taival, joka osaa ilmiömäisellä tavalla hengittää ja antaa elämän juosta filmille. Kahdentoista vuoden aikajanasta huolimatta tarinankaari on koukuttava ja vaivattoman koherentti. Tapahtumat soljuvat kepeästi ja dialogi hengittää vapaasti, mutta tyhjänpäiväisyyksien sijaan riveiltä välittyy yllättävän napakka setti elämänviisauksia ja niiden välistä koko elämän ydin. Tai sen yksi itsenäinen versio.
Elokuva kerää tekniset pisteet kotiin kahdentoista vuoden mittaiseksi venytetyllä tuotantoaikataululla, jonka ansiosta näyttelijöitä ei tarvitse vaihtaa ikävaiheiden välillä. Tämä yksin ei riittäisi pitämään mielenkiintoa yllä koko kolmituntisen taipaleen ajan, mutta onneksi myös hahmot tuntuvat ihmisiltä näyttelijöiden sijaan. Ennenkuulumaton tekninen ratkaisu ei ole jäänyt pelkäksi kikaksi, vaan tuntuu johtaneen ennenkokemattoman elävään draamaan, joka valitsee sanansa tarkasti ja luovii tiensä ihailtavan komeasti läpi elämän.
Sivuosaoscarilla roolistaan palkittu Patricia Arquette on uskottava yh-äiti, joka pyörittää perhettä keskellä arjen haasteita. Vähintäänkin yhtä vahvan suorituksen tekevä Ethan Hawke on elämän suuremmin vapauksin ottava etäisä, joka osaa pitää yllä yhteyttä lapsiinsa. Parrasvalojen keskiössä on kuitenkin Ellar Coltranen tulkitsema poika, joka varttuu uskottavan vähäeleisesti kuusivuotiaasta pikkupojasta college-jannuksi elon syntyjä syviä pähkäillen.
Mainio kuva. Lupsakka ääniraita antaa tilaa dialogille, mutta osaa käyttää myös musiikkia apunaan rikkomatta läsnäolon tuntua. Ekstroissa suppea pariminuttinen kooste elokuvan synnystä. (IJ)