Ei lie­ne suo­ta­vaa ar­vos­tel­la jo­tain, mitä hy­pettää tai in­hoaa. Näin ol­len taus­tak­si pal­jas­tan, että The Who, Small Fa­ces, Mink De­Vil­le, New York Dolls, John­ny Thun­ders & The Heartb­rea­kers, Pi­ra­tes ja Mott the Hoop­le ovat mi­nul­le kaik­kein tär­keimmät rockbän­dit.

Var­sin­kin vii­mei­nen soi 1970-lu­vun lo­pul­la Ian Hun­te­rin ja Mick Ron­so­nin kul­ta­kau­den an­sios­ta hy­vin pal­jon le­vy­lau­ta­sel­la­ni. Bän­di te­ki sil­taa Jer­re Lee Lewi­sistä Dy­la­nin kaut­ta glam­roc­kiin ja lo­pul­ta pun­kiin.

Do­ku­ment­ti saa van­han fa­nin in­nos­tu­maan. Mott oli han­ka­la ka­te­go­ri­soi­da, jo­ten tämän elo­ku­van jäl­keen pää­tyy uu­teen roc­kin la­ji­tyyp­piin, jon­ka bän­di kek­si: Vau­de­vil­le Rock. Seu­raa­jia oli­vat ehkä Alex Har­vey, edellä mai­nit­tu Dolls, mo­net he­vibän­dit Iron Mai­de­nis­ta jo­pa AC/DC:­hin, mut­ta jäl­kimmäi­set vain la­vas­hown­sa an­sios­ta.

Sii­hen näh­den kuin­ka ra­jua elämää bän­di viet­ti ja var­sin­kin soo­lo­ki­ta­ris­tit vaih­tui­vat, Mott säi­lyi ehkäpä kil­pai­li­joi­taan ter­veimpänä. Har­va klas­si­kobän­di pys­tyy esiin­tymään 40 vuo­den ku­lut­tua ha­joa­mi­ses­taan al­ku­peräis­ko­koon­pa­nos­saan. Lau­la­ja ja keu­lah­mo Ian Hun­ter esiin­tyi vii­mek­si Suo­mes­sa, Kult­tuu­ri­ta­lol­la, keväällä 2010, eikä kah­dek­saa­kym­mentä käyvä mies juu­ri van­huk­sel­ta vai­kut­ta­nut. Mies sentään sai kuu­lun her­mo­ro­mah­duk­sen­sa jo 1974!

Do­ku­ment­ti an­sioi­tuu esi­tel­lessään tuot­ta­ja Guy Ste­ven­sin tär­keän vai­ku­tuk­sen ai­kan­sa mu­siik­kiin. Freen esi­koi­sen ja Clas­hin Lon­don Cal­lin­gin vä­lissä roc­kin hul­lu tai­ku­ri vai­kut­ti en­nen kaik­kea Mott the Hoop­len taus­tal­la. Mies kek­si bän­dil­le ou­don ni­men Wil­lard Ma­nu­sin sa­man­ni­mi­sestä ro­maa­nis­ta. Se ker­too Nor­man Mott –­ni­mi­sestä häi­riköstä, jo­ka liit­tyy friik­ki­sir­kuk­seen pa­koil­les­saan Viet­na­min keik­kaa. Hoop­le rim­mai­si suo­mek­si vaik­ka­pa hoo­po­na.