Aku Louhimiehen synkeissä tarinoissa on ollut se ikävä puoli, ettei mustassa saati harmaassa ole eri sävyjä.
Aku Louhimiehen synkeissä tarinoissa on ollut se ikävä puoli, ettei mustassa saati harmaassa ole eri sävyjä. Käskyn (tai kannen mukaan käsky.) paras puoli on se, että katsoja alkaa miettiä, onko muna ennen kanaa.
Ongelma koskee laajemminkin suomalaista elokuvaa, ja perinteinen dilemma on kääntynyt nurinniskoin. Ennen meillä oli upeat näyttelijät ja surkeat tuottajat. Nyt ohjaajilla alkaa olla suurempi valta, mutta nykynäyttelijöistä ei ole astumaan edeltäjiensä saappaisiin.
Käsky käy tästä kuin arkkiesimerkkinä. Samuli Vauramo on onnistunut tekemään sivuosistaan omia totisia henkilöhahmojaan, mutta pääosaan ei tällainen skaala yllä. Sama kokee punavankia näyttelevään Pihla Viitalaan, jonka voisi veikata Leena Landerin romaania lukemattakin olevan monisyinen hahmo. Nuoren näyttelijättären kokemista vastuista ei jää elokuvan nähtyäänkään mieleen muuta kuin tämän lehtikommentti, kuinka alapää piti jättää ajamatta ajankuvan takia.
Käsky on kuitenkin saanut aika hyviä arvioita, minkä todistaa tähtirivien täyttämä etukansi. Kotikenttäetua lienee annettu, mutta aivan perustelematonta se ei ole. Elokuvan pelastaa kuin paradoksaalisesti Eero Ahon rooli tuomari Emil Hallenbergina. Jopa siinä määrin, että se nousee kaikkien aikojen suoritusten joukkoon sodan luhistuttamien ihmisten joukossa. Runoilijasta on tullut pyöveli.
Tavallaan Käsky on kuin suomalainen Yön ritari. Yksi sivuhahmo tekee koko elokuvan.
Hahmosta voi luoda omia mielikuvia. Minun silmissäni hän peilautuu hyvin viimevuosien kulttuurikeskusteluun Carl Gustaf Emil (!) Mannerheimin todellisesta sukupuolisesta identiteetistä. Jo Ahon habitus näyttää sen verran marskilta, että Renny Harlinin olisi pitänyt palkata suvereeni Aho omaan suurelokuvaansa. Harlin tosin tuskin kutsuisi kansalaissotaa Louhimiehen tapaan oikealla nimellä, sisällissotana. Vielä elää se henki, josta heti perään sain tuntuman, kun Jaakko Laakso muisteli lapsuuttaan Hesarissa: "Molempien vanhempieni isät pani Mannerheim lihoiksi".
Oikeutettuja tunteita, vaikka Mannerheimista on kuultu vähän tasapuolisia ja neutraaleja arvioita. Jos on oppinut keisarin Venäjän työtavat, ei vastustajan henki ole kopeekankaan arvoinen. Mutta miestä pitää arvioida koko elämänkaaren pohjalta. Mannerheimin kaukonäköisyys saksalaisten piirittäessä Leningradia luultavasti pelasti koko maan. Siitäkin voisi joku tehdä elokuvan.
Laadukas kuva ja ääniraita. Ääniraita on laskujeni mukaan vasta toinen 6.1 kotimaisesta elokuvasta. Ekstroissa 28 min. dokumentti, laajakuvagalleria, traileri ja tiiseri. (PS)