Li­sa Asc­ha­nin esi­koi­se­lo­ku­vaa Api­na­tytöt luon­neh­di­taan ruot­sa­lai­sek­si nai­swes­ter­nik­si. La­ji­tyyp­piin lo­ke­roi­mi­nen hais­kah­taa mark­ki­noin­nil­ta. Osin se on pääs­syt määräämään tai­teel­li­sia­kin rat­kai­su­ja. Ruk­sail­laan­pa: Bro­ke­back Moun­tai­nin tyyp­pi­nen kään­tei­nen en­si­rak­kaus, ta­pah­tu­ma­paik­ka­na he­vos­tal­li, rek­vi­siit­ta­na il­ma­kivää­ri (jo­ta ei sa­not­ta­vas­ti käy­tetä), pää­hen­kilön ah­ke­ras­ti ku­vat­tu po­ninhäntä, jo­ka ikään kuin muis­tut­taa, niin, po­nin häntää. Näi­den lisäk­si pa­ri tuu­len tyhjän mai­se­man poik­ki tui­ver­ta­maa pö­heikköä eivät vielä län­nen­fil­miä tee. Api­na­tyttö­jen wes­ter­nis­mi on pääl­le lii­mat­tua.

Ru­nol­li­suu­teen pyr­kivänä on­gel­mae­lo­ku­va­na Api­na­tytöt ver­tau­tuu Sid­ney Lu­me­tin he­vos­fil­miin Equus (1977), jo­ka tun­ne­taan vielä pa­rem­min Suo­mes­sa­kin mo­neen ot­tee­seen esi­tet­tynä Pe­ter Shaf­fe­rin näy­telmänä. Siinä tei­ni­poi­ka sa­mais­tui us­kon­nol­lis­ten ja eroot­tis­ten viet­tiensä ris­ti­rii­das­sa he­vo­seen (e­quus = he­vo­nen), seu­rauk­se­na psy­koo­si ja tra­ge­dia. Tun­nel­mis­saan ja eri­lais­ten nuor­ten – vart­tu­neem­pien ja ai­kuis­ten maail­maa si­vus­ta seu­raa­van lap­sen – näkö­kul­mis­sa Api­na­tytöt tuo mie­leen myös Zai­da Berg­rot­hin Hyvän po­jan (2011). Ai­van haet­tu ei ole yh­teys Te­ren­ce Ma­lic­kin Tree of Li­feen (2011). Api­na­tytöissä­kin kas­vu ku­va­taan kär­si­mys­kamp­pai­lu­na, rak­kau­den ja vi­han tais­te­lu­kenttänä. Myös Api­na­tytöissä on pyr­ki­mystä näyttä­mi­seen eikä lii­kaan se­littä­mi­seen. To­ki niin Lu­me­tin, Berg­rot­hin kuin Ma­lic­kin elo­ku­vat ovat – Lu­kas Moo­dys­so­nin edeskäyvästä Fuc­king Åmå­lis­ta pu­hu­mat­ta­kaan — uut­ta ruot­sa­lais­fil­miä on­nis­tu­neem­pia. Api­na­tytöt on Asc­ha­nin de­byyt­ti, ns. roo­kie­fil­mi, jol­la kas­va­te­taan ruot­sa­lai­sia uu­sia fil­min­te­kijöitä.

A­pi­na­tytöt vi­keltävät

Al­kua­se­tel­ma on Api­na­tytöissä­kin kiin­nos­ta­va. Tal­lil­le saa­puu uu­si tyttö, 15-vuo­tias Em­ma (Mat­hil­da Pa­ra­dei­ser), jo­ta sa­man ikäi­nen vi­keltäjätäh­ti Cas­sand­ra (Lin­da Mo­lin) opas­taa he­vos­ten kä­sit­te­lyssä — ja myö­hem­min vähän poi­kien­kin. Kes­kinäi­nen ute­liai­suus ja ihai­lu joh­ta­vat tytöt ystä­vyys­suh­teen ase­mas­ta kes­kinäi­seen kil­pai­luun ja sa­do­ma­so­kis­ti­sia muo­to­ja saa­vaan val­ta­kamp­pai­luun. Oh­jaa­ja ja kä­si­kir­joit­ta­ja eivät pe­rus­te­le rat­kai­su­jaan — jol­lei kat­so­jal­le riitä pa­haen­tei­nen tun­nel­ma, jo­ka on täynnä odo­tuk­sen vä­rinää.

Em­man ja Cas­sand­ran poi­kaystä­vien kiu­soit­te­lu kar­kaa tref­feillä ru­mas­ti kä­sistä. Vä­ki­val­lan uh­ka on il­mas­sa, mut­ta ko­vin oh­jel­mal­li­ses­ti eikä ta­ri­nas­ta it­sestään ki­vut­ta nou­se­va­na. Em­man kas­voil­ta on vai­kea lu­kea mitään ja tytöllä sa­nat­kin ovat har­vas­sa. Cas­sand­ra taas pouk­koi­lee hen­kilönä, on vuo­ro­tel­len se vah­vem­pi vi­ki­sijän viejä, mut­ta muut­tuu yhtäk­kiä alis­tu­jak­si. Us­kot­ta­vuu­den ää­ri­ra­joil­la ol­laan, kun Em­ma nou­see nis­kan pääl­le sekä suh­tees­sa ro­mah­ta­vaan Cas­sand­raan että yk­sin­huol­ta­jaisään­kin.

Pik­ku­sis­ko Sa­ran alas­to­muus nou­see ympä­ristön silmä­ti­kuk­si ui­ma­hal­lis­sa. Kuin Raa­ma­tun pa­ra­tii­si­ker­to­muk­ses­sa auk­to­ri­teet­ti an­taa ymmärtää rih­man kiertämättö­myy­den ole­van jo­tain syn­tistä ja sa­lat­ta­vaa (toi­sin sa­noen kas­vu sek­suaa­li­suu­teen on li­kais­ta). Ku­vaan­nol­li­suus on hui­pus­saan, kun Sa­ra ly­myää pii­loon kyl­pylän ek­soot­tis­ten vi­her­kas­vien kat­vee­seen. Sat­tu­mus yh­dis­tyy hu­mauk­ses­sa sek­sis­miin. Sa­ra­han on op­pi­mas­sa, että nai­sen tehtävä on miel­lyttää miestä.

Wes­ter­nin lisäk­si Li­sa Asc­han on mai­nin­nut ta­ri­nan in­noit­ta­jak­si lap­sitäh­ti Shir­ley Temp­len ja rans­ka­lais­fi­lo­so­fi Geor­ge Ba­tail­len, jon­ka tun­ne­tuin teos Silmän ta­ri­na (1928) sisältää kal­man­ha­juis­ta sur­rea­lis­tis­ta ero­tiik­kaa. Ba­tail­len ker­to­mus on häi­rit­sevällä ta­val­la kieh­to­va kir­jal­li­nen merk­ki­teos, mut­ta Api­na­tyttö­jen teennäi­nen kei­tos osoit­tau­tuu liian mo­nen ko­kin so­pak­si. Ker­to­mus on päämäärätön ja hen­kilöt epäus­kot­ta­via. Asc­han ei ole vielä mikään Ba­tail­le.

Pik­ku pik­ku bi­ki­nissä

Mut­ta Isa­bel­la Lind­quist on var­si­nai­nen Shir­ley Temp­le! Lap­sioh­jaa­ja­na Li­sa Asc­han kun­nos­tau­tuu. Elo­ku­van tyttö­hah­mois­ta pa­ras, eka­luok­ka­lai­sel­ta näyttävä Lind­quist on nai­seut­taan hah­mot­ta­va­na Sa­ra­na ihas­tut­ta­va, su­ve­ree­ni ja kos­ket­ta­va, jo­pa jou­tues­saan tällä ta­voin oh­jaa­jan ja kä­si­kir­joit­ta­jan ma­ni­pu­laa­tion koh­teek­si. Sil­ti Sa­ra­kin on lo­pul­ta tar­koi­tus­ha­kui­nen ai­kui­sen pro­jek­tio ja hyvää tar­koit­ta­va, fe­mi­nis­ti­nen pro­tes­tiää­ni. Sa­ra ei vai­ku­ta au­tent­ti­sel­ta vää­ris­ty­nei­den ihan­tei­den tu­lok­sel­ta, vaik­ka Lind­quis­tin lap­seut­ta ei käy epää­mi­nen. Pik­ku­tytön ke­hi­tys­kul­ku ei ni­vel­ly iso­sis­ko Em­man ta­ri­naan, vaik­ka se on selväs­ti tar­koi­tus. It­se asia on to­ki mer­ki­tyk­sel­li­nen ja elo­ku­van­te­kijöi­den kri­tii­kin suun­ta kyllä käy selväk­si.

A­pi­na­tytöt ja­kau­tuu yti­meltään kah­dek­si eril­li­sek­si nais­ku­vak­si, pik­ku-Sa­ran ja iso­sis­ko-Em­man. Se on kiin­nos­ta­vaa, mut­ta ko­ko­nai­suu­den kan­nal­ta koh­ta­lo­kas­ta. Ele­ment­tien sat­tu­man­va­rai­nen si­joit­te­lu fe­mi­nis­tiwes­ter­nik­si sot­kee juon­ta, jos­sa ker­rot­ta­vaa­kaan ei riitä pitkän fil­min tar­pei­siin. Ly­hy­te­lo­ku­vas­sa tai tv-no­vel­lis­sa Asc­ha­nin ai­hel­mat näyttäi­sivät lu­paa­vam­mil­ta.

A­pi­na­tytöt pro­vo­soi kat­so­jaa niin, että tie­dos­ta­van va­lis­tuk­sen ja eksp­loi­taa­tion ra­ja häi­lyy kuin ma­nee­sin hiek­kaan piir­ret­ty vii­va. Psy­ko­lo­gi­ses­ti ta­ri­na on epäus­kot­ta­va. Tytöt piir­retään yleispä­teväs­ti, mut­ta mik­si he käyttäy­tyvät näin? On­gel­mien jättä­mi­nen viit­tee­no­mai­sik­si – ”­jo­kin ih­mi­sessä” – tun­tuu hep­poi­sel­ta. Lop­pu ei ole on­nel­li­nen tässä ilot­to­mas­sa he­vos­tyttö­ta­ri­nas­sa, mut­ta va­roi­tuk­sen ase­mas­ta Api­na­tytöt tun­tuu las­kel­moi­van kyy­ni­seltä. Fil­min tyy­li on ko­lean cool. Kau­ka­na ol­laan Ro­bert Bres­so­nin vas­taan­sa­no­mat­to­mas­ta to­tea­vuu­des­ta saa­ti Mic­hael Ha­ne­ken le­vot­to­muut­ta herättä­vistä teok­sis­ta.

De­byy­tik­si Api­na­tytöt ete­nee lin­jak­kaas­ti ja rau­hal­li­ses­ti. Sa­maa sel­keyttä toi­voi­si sisältöön ja te­kijöil­le malt­tia vähän kar­sia idea­lemp­pa­rei­taan. Pih­viä oli­si huo­let­ta voi­nut li­hot­taa niin ta­ri­naan kuin hen­kilöi­hin­kin. Ehkä pie­ni bud­jet­ti­kin, mil­joo­na eu­roa, nä­kyy kes­ke­neräi­syy­tenä. En­si­ko­kei­lu­na pitkästä teat­te­rie­lo­ku­vas­ta Api­na­tytöt on sil­ti pä­tevä. Vä­li­ne on tek­ni­ses­ti hal­lus­sa, mut­ta kä­si­kir­joi­tuk­sen muok­kaa­mis­ta ja elo­ku­val­lis­ta sti­li­soi­mis­ta kai­vat­tai­siin. Kyp­semmällä nä­ke­myk­sellä ra­di­kaa­lit he­vos­tyttö­tee­mat toi­mi­si­vat pa­rem­min. (HB)