Vuo­den pa­ras, tär­kein ja kau­nein elo­ku­va tu­lee Ira­nis­ta. Oh­jaa­ja Asg­har Far­ha­din it­sensä kol­mel­la sa­dal­la tu­han­nel­la dol­la­ril­la tuot­ta­ma – ja Rans­kas­sa jo mil­joo­na kat­so­jaa ta­voit­ta­nut — Na­der ja Si­min: Ero on ko­ti­maan­sa vi­ral­li­nen Os­car-eh­do­kas. Jos se tu­lee va­li­tuk­si ul­ko­mai­seen kil­pa­sar­jaan, Kau­rismäen mah­dol­li­suu­det pie­ne­nevät. Na­der ja Si­min kä­sit­te­lee kult­tuu­rien törmäystä ä­lykkääs­ti, kos­ket­ta­vas­ti ja ih­mislä­hei­ses­ti ju­ma­lai­sen elo­ku­val­li­sel­la ot­teel­la. Le Hav­re tyy­tyi sa­tui­luun pa­ko­lai­son­gel­man­sa kans­sa.

Mikä on­ni, että näin­kin kriit­ti­nen, hie­no­va­rai­nen mut­ta tiuk­ka fil­mi kuin Na­der ja Si­min: Ero sal­lit­tiin Ira­nis­sa. Siellä mo­nia oh­jaa­jia, tuot­ta­jia ja näyt­te­lijöitä pi­detään ko­tia­res­tis­sa tai van­ki­las­sa, tai muu­ten es­tetään har­joit­ta­mas­ta am­mat­tiaan ja kut­su­mus­taan. Toi­vot­ta­vas­ti Far­ha­din oh­jaus tuo te­kijöil­leen Os­ca­rin ja osal­taan vie muu­tok­sen tar­peen vies­tiä val­lan­pitä­jien kor­viin.

On­gel­mae­lo­ku­va­na Na­der ja Si­min on ajan­koh­tai­nen ja po­liit­ti­nen, mut­ta viih­dyttävän van­git­se­val­la ta­val­la. Yli­sa­nat pal­jas­tu­vat it­sestään­sel­vyyk­sik­si, kun seu­raam­me avio­pa­ria oi­keu­sis­tui­men kuu­lus­te­luis­sa ja heidän ha­joa­vaa per­he-elämäänsä siinä vä­lillä. Far­ha­di nau­lit­see yleisön jo en­si­koh­tauk­sel­la. Näyt­te­lijöi­den ka­ris­ma ja ta­sa­vah­va osaa­mi­nen on aar­re elo­ku­van­te­kijäl­le, jo­ka ta­koo tois­tu­vis­ta kuu­lus­te­luis­ta ja kiih­ty­vistä kes­kus­te­luis­ta do­ku­men­taa­ri­sen to­dis­tus­voi­mais­ta jän­ni­tysnäy­telmää.

En­sin tuo­ma­roi­daan Na­de­rin ja vai­mon­sa Si­mi­nin eroa. Si­min ha­luaa ul­ko­mail­le tyttä­rensä kans­sa. Na­der ei tah­do mu­kaan, kos­ka ko­to­na asu­va isä sai­ras­taa Alz­hei­me­ria. Tytär Ter­meh jou­tuu pa­rin kiis­ta­ka­pu­lak­si. Toi­sen ker­ran oi­keu­teen jou­du­taan, kun isän hoi­ta­jak­si pal­kat­tu Ra­zieh syyttää Na­de­ria kes­ken­me­nos­ta. Van­hus löy­tyi luk­ko­jen ta­kaa ta­jut­to­ma­na sän­gyn vie­restä ja vi­hai­nen Na­der ajoi Ra­zie­hin ulos niin, että nai­nen kaa­tui por­taik­koon. Na­der vaa­tii ran­gais­tus­ta isänsä heit­teil­lejätöstä.

Sai­ko va­pau­teen ul­ko­mail­le kai­paa­va Si­min ai­kaan on­net­to­man ta­pah­tu­ma­sar­jan ja syytös­kier­teen? Oli­ko se­nii­lin van­huk­sen hoi­to koh­tuu­ton taak­ka ras­kaa­na ole­val­le? Jo us­kon­to ai­heut­taa ris­ti­rii­taa, kun nai­nen hoi­taa miestä. Ra­zieh ei us­kal­la ker­toa työstään mie­hel­leen Hod­ja­til­le. Nai­sen kun ei ole so­pi­vaa mennä eron­neen mie­hen asun­toon. Kui­ten­kin Ra­zieh tar­vit­see pal­kan, heillä on pik­ku­tyttö elä­tettävänä ja työtöntä Hod­ja­tia uh­kaa vel­ka­van­keus.

Ras­kai­ta ai­hei­ta vie­raas­ta kult­tuu­ris­ta, mut­ta oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Asg­har Far­ha­di muok­kaa tee­mat yleispä­te­vik­si in­ten­sii­vis­ten roo­li­tul­kin­to­jen vä­littä­minä. Lei­la Ha­ta­mi häikäi­see va­pau­tu­nee­na Si­mi­ninä, tie­dos­ta­va­na ja kou­lu­tet­tu­na opet­ta­ja­na. Mut­ta pian kes­kiöön nou­see Ra­zie­hia esittävä, yhtä hämmäs­tyttävän upea ja tai­ta­va Sa­reh Bayat. Näyt­te­lijät tun­tu­vat luon­tei­na sa­man­lai­sil­ta vas­ta­koh­dil­ta ku­ten roo­lin­sa­kin. Si­min on it­senäi­nen, tyy­likäs ja fik­su, ehkä se­ku­la­ri­soi­tu­nut nai­nen ja si­ten län­si­mai­sit­tain tun­nis­tet­ta­va. Ra­zieh taas on nöyrän van­ha­kan­tai­nen, si­tou­tu­nut per­heenäi­ti. Vain herkät kas­vot pal­jas­tu­vat, kun hän kie­too hun­tua tiu­kem­min yl­leen vä­lillä ham­pail­laan­kin, kuin et­sien tur­vaa van­hois­ta tra­di­tiois­ta, jot­ka uh­kaa­vat mu­ren­tua käytännön ris­ti­rii­toi­hin ja han­kauk­siin. Tah­to­nai­nen on to­ki myös Ra­zieh puo­lus­taes­saan miestään ja lap­siaan oman hy­vin­voin­tin­sa uhal­la.

Sekä Ha­ta­mi että Bayat ovat vuo­den par­haat nais­roo­lit, mo­lem­mat ta­vat­to­man ku­vauk­sel­li­sia. Mah­moud Ka­la­rin ka­me­ra saa eloi­sis­ta ja tar­kois­ta tul­kin­nois­ta ir­ti kaik­ki sä­vyt ja silmäyk­set. Mies­ten puo­lel­la­kin riittää va­lo­voi­maa. Na­de­ri­na Pey­man Moaa­di jättää Cloo­neyn ja muut Hol­lywoo­din sta­rat lähtö­kuop­piin. Kiis­ta­kump­pa­ni­na Sha­hab Hos­sei­ni on maail­man­luo­kan luon­nenäyt­te­lijä silmänräpäyk­sessä nol­las­ta sa­taan kiih­tyvänä Hod­ja­ti­na. Lap­si­na oh­jaa­jan tytär Sa­ri­na Far­ha­di ja Ki­mia Hos­sei­ni ovat ta­ri­nan herkät sie­lut. Lo­pul­li­ses­ti sydä­men sär­kee Ali-Asg­har Shah­ba­zin sai­raan vaa­rin pai­na­va läsnäo­lo. Unel­ma­tii­mi an­sait­si­si kaik­ki pal­kin­not vuo­den par­haa­na fil­mien­semb­lenä.

Vii­sas ja roh­kea Na­der ja Si­min on eri­lais­ten per­hei­den rak­kaus­ta­ri­na, jän­tevä oi­keus­jut­tu ja sa­mal­la vielä kieh­to­va ”w­ho do­ne it?”. Elo­ku­van on jän­nittävä ri­kos­mys­tee­ri, jos­sa ta­paus­ten kul­kua re­konst­ruoi­daan naa­pu­rien kes­ken por­raskäytävässä. Kun mur­ro­sikäi­nen Ter­meh lo­pul­ta jou­tuu tuo­ma­rin edessä te­kemään va­lin­nan äi­din ja isän vä­lillä, kat­so­ja ei kuu­le rat­kai­sua. Mut­ta vi­suaa­li­sia vih­jeitä an­ne­taan: ku­ka jää sa­lin – ja sa­mal­la mui­den — ul­ko­puo­lel­le vii­mei­sessä otok­ses­sa, kre­diit­tien jo pyö­riessä val­ko­kan­kaal­la?

Far­ha­dil­la on il­miömäi­nen ky­ky ak­ti­voi­da kat­so­jaa jättämällä rat­kai­se­via koh­tauk­sia näyttämättä. Na­der ja Si­min vain ri­kas­tuu ta­ri­na­na teat­te­ris­ta pois­tues­sa. Mik­si Ra­zieh jou­tui pois­tu­maan kes­ken työpäivän ja mik­si hän ei ker­to­nut syytä aiem­min? Mi­hin Ter­me­hin va­lin­ta van­hem­pien­sa vä­lillä poh­jaa? Ku­ka vei ka­don­neet ra­hat? Ja mik­si syyl­li­siä et­sitään syyttö­mien jou­kos­ta, kun yk­si per­he ha­joaa ja toi­nen tu­hou­tuu? Eikö vaih­toeh­to­ja ole, vai eikö niitä ha­lu­ta?

E­ro fil­min ni­messä ker­too pait­si hy­vin­voi­vien ja puut­tee­na­lais­ten ja us­kon­nol­lis­ten ja maal­lis­tu­neem­pien erois­ta, myös nais­ten ase­mas­ta pat­riar­kaa­li­ses­sa, us­kon­nol­li­ses­sa jär­jes­telmässä, jos­sa lait tul­ki­taan mus­ta­val­koi­sen kir­jai­mel­li­ses­ti. Kan­sa­lai­set jou­tu­vat tin­kimään pe­riaat­teis­taan, to­tuu­des­ta ja pyhänä pitämästään vain vält­tyäk­seen isom­mal­ta pa­hal­ta. Isän­maan­rak­kaus jou­tuu koe­tuk­sel­le, kun Ter­meh te­kee vai­kean va­lin­nan, mut­ta var­mas­ti oi­kean – sillä niinhän isä häntä on opet­ta­nut.

Na­der ja Si­min: Ero ei kri­ti­soi us­kon­toa eikä val­lan­pitä­jiäkään suo­raan. Se vain esittää ky­sy­myk­sen, pa­kot­taa te­kemään va­lin­nan – ku­ten tei­ni-ikää lä­hes­tyvä per­heen tytär Ter­meh jou­tuu elo­ku­van lo­pus­sa va­lit­se­maan hy­vin konk­reet­ti­ses­ti. Mah­dot­to­mal­ta tun­tu­va rat­kai­su on välttämätön, jot­ta ih­mi­sar­voi­nen elämä kä­vi­si mah­dol­li­sek­si. Mut­ta va­lin­taa ei voi tehdä mak­sa­mat­ta kal­lis­ta hin­taa.

Mik­si ira­ni­lai­set pa­ko­te­taan mah­dot­to­miin va­lin­toi­hin? Mik­si Na­de­rin ja Hod­ja­tin per­hei­den ta­lou­del­li­nen ase­ma on niin eri­lai­nen? Toi­sil­la on mah­dol­li­suus toi­meen­tu­loon pank­ki- ja opet­ta­jan työstä, kun toi­sia uh­kaa köy­hyy­destä lan­ge­tet­ta­va vel­ka­van­keu­den ta­pai­nen, kes­kiai­kai­nen ran­gais­tus. Si­min voi ja osaa sentään vaa­tia elämän­laa­tua, kun sel­lai­nen ei tai­da käydä Ra­zie­hin mie­lessäkään hä­nen tais­tel­les­saan jo­kapäiväi­sestä leivästä.

Eikö per­heillä pitäi­si ol­la mah­dol­li­suus hoi­taa sai­rai­ta van­huk­siaan muu­ten­kin kuin riistämättä köy­hem­piä, joi­den on pak­ko ot­taa työtä vas­taan liian pie­nellä pal­kal­la ja pit­kien mat­ko­jen ta­kaa? Mi­ten muu­ten asiat voi­si­vat ol­la? Missä koh­tuul­li­suus lain kir­jai­mes­sa, us­kon­non har­joi­tuk­ses­sa, sa­nois­sa ja teois­sa? Tässä aja­tuk­sia ak­ti­voi­vas­sa herät­te­lyssä on Arg­ha­din elo­ku­van voi­ma, sen kriit­ti­syys ja roh­keus.

Ja sen kau­neus nou­see esiin tuon tuos­ta­kin. In­tii­meissä het­kissä saam­me kat­so­ji­na ol­la etuoi­keu­tet­tui­na kah­den kes­ken Ra­zie­hin kans­sa tämän ar­kias­ka­reis­sa ja ar­vail­la sisäi­siä tun­to­ja kau­niil­ta, her­kiltä, tum­mil­ta kas­voil­ta. Pu­he­ky­vyn me­nettä­neenä­kin isoisä huo­kuu läsnäo­loa, ja ehkä mur­het­ta ny­ky­ti­las­taan ja sen ai­heut­ta­mas­ta huo­les­ta muil­le. Far­ha­di on­nis­tuu si­joit­ta­maan muu­ta­mia yk­sittäi­siä, pal­jon pu­hu­via van­huk­sen kat­sei­ta ryt­mi­ses­ti mer­ki­tyk­sel­li­siin koh­tiin va­vah­dut­ta­van vai­kut­ta­vas­ti.

Mut­ta ehkä kaik­kein hie­noim­pia ovat pil­kah­duk­set isäl­li­sestä yl­pey­destä. Na­der näyttää pik­ku­mai­sel­ta tyttä­rensä kiu­saa­jal­ta saat­taes­saan hä­net no­loi­siin ti­lan­tei­siin. Mut­ta isän tar­koi­tus on hyvä, jo­pa oi­keu­tet­tu. Ter­meh­kin sen oi­val­taa jäl­kikä­teen. Ter­meh on oma-a­lot­tei­ses­ti – ja ehkä ira­ni­lai­sit­tain epä­nai­sel­li­ses­ti – tan­kan­nut isän au­ton huol­toa­se­mal­la. Myyjä ei an­na isos­ta se­te­listä ta­kai­sin oi­keaa sum­maa. Na­der pa­kot­taa vas­ta­ha­koi­sen tyttä­ren ta­kai­sin vaa­ti­maan, mikä asiak­kaal­le kuu­luu. Taus­ta­pei­listä isä seu­raa tehtävän suo­rit­ta­mis­ta, sillä kas­va­tus on selväs­ti ky­seessä. Isän yl­peyttä tun­tien Na­de­rin huu­let vetäy­tyvät hy­myyn, kun hän nä­kee Ter­me­hin on­nis­tu­van, juu­ri niin kuin hän on us­ko­nut­kin. Toi­sel­la ker­ral­la lä­hes­tytään jo Sa­lo­mo­nin tuo­mio­ta, kun isä vaa­tii tytärtä va­lit­se­maan äi­din luok­se me­ne­mi­sen ja per­heen yh­dis­ty­mi­sen vä­lillä – jos Teh­mer on sitä mieltä, että isä on syyl­li­nen. Tytär te­kee it­sel­leen vas­ta­ha­koi­sen va­lin­nan, mut­ta isällä on taas syytä yl­peään hy­myyn Teh­me­rin tin­kimättömästä pe­riaat­teel­li­suu­des­ta. Nämä kak­si hil­jais­ta, hui­keaa koh­taus­ta pe­taa­vat sa­mal­la lop­pu­rat­kai­sua, jos­sa Ter­me­hin on tehtävä elämänsä suu­rin päätös.

Ko­ko­nai­suu­te­na ta­sa­pai­noi­nen elo­ku­va on täynnään voi­mak­kai­ta koh­tauk­sia, joi­den luon­te­vuus peittää nii­den ar­tis­ti­suu­den. Mitä on sa­not­ta­va lop­pu­puo­len koh­tauk­ses­ta, jos­sa so­pi­mus per­hei­den vä­lillä on syn­tymässä ja Hod­jat saa­mas­sa ra­han­sa, joi­ta vel­ko­jat jo odot­ta­vat. Mut­ta Na­der ei mal­ta ol­la ko­ros­ta­mat­ta syyttö­myyttään, muis­tut­ta­mat­ta pe­riaat­teel­li­suu­des­taan. Mies vaa­tii Ra­zie­hia van­no­maan kä­si Ko­raa­nil­la, että asiat me­nivät, ku­ten nai­nen väit­ti. Seu­raa um­pi­ku­ja.

Ra­zieh ja Hod­jat vetäy­tyvät neu­von­pi­toon ta­lon­sa keit­tiöön ja yrittävät kiis­tellä hil­jaa mui­den kuu­le­mat­ta. Koh­tauk­sen kiih­tyvä ve­too­mus­ten, puo­lus­te­lun ja syytös­ten sekä it­se­syytös­ten ka­ru­sel­li kar­kaa kä­sistä pidät­te­ly­pyr­ki­myk­sistä huo­li­mat­ta. Im­pul­sii­vi­sen Hod­ja­tin ta­hol­ta pelkääm­me vä­ki­val­lan ryöpsäh­dystä – häntähän aiem­min jo­pa epäil­tiin kes­ken­me­non ai­heut­ta­jak­si – mut­ta se, mitä näem­me Hod­ja­tin te­kevän, ylittää hur­jim­mat odo­tuk­sem­me ja on ai­van yhtä traa­gis­ta. Aiem­min­kin psy­ko­lo­gi­sis­ta vai­keuk­sis­ta kär­si­nyt Hod­jat kään­tyy mah­dot­to­man edessä it­seään vas­taan ja vai­ku­tus on te­hos­saan jä­ri­syttävä hui­pen­nus si­vus­sa käy­tyyn kes­kus­te­luun.

Kaik­ki ta­ri­nas­sa tar­koit­ta­vat hyvää, mut­ta mah­dol­li­suu­det ar­jes­sa joh­ta­vat sii­hen, että va­lin­nat ai­heut­ta­vat syytös­ten ja epäoi­keu­den­mu­kai­suu­den kier­teen. Tie hel­vet­tiin on ka­tet­tu hy­villä ai­ko­muk­sil­la. Far­ha­din elo­ku­van an­sio on se, että se niin sel­keäs­ti ja yleis­si­vistävällä ta­sol­la tuo ira­ni­lais­ten ta­po­jen ja olo­suh­tei­den kir­jon myös kan­sainvä­li­sen yleisön ulot­tu­vil­le ja ta­jut­ta­vak­si.

Tie­tys­ti pal­jon voi jäädä pii­loon ja ymmärtämättä­kin. Isä seu­raa tar­kas­ti tyttä­ren läk­sy­jen­te­koa ja kuu­lus­te­lee ah­ke­ras­ti ko­kei­siin. Sa­noil­la ja kie­lellä­kin on mer­ki­tys. Isä vaa­tii Ter­me­hiä käyttämään äi­din­kie­lensä sa­no­ja, eikä op­pi­tun­nil­la an­net­tu­ja. Na­der ja Hod­jat edus­ta­vat il­mei­ses­ti myös eri kan­sal­li­suus­ryh­miä. Toi­sen puo­li näyttäi­si ole­van etuoi­keu­te­tum­pi, toi­set taas Na­de­rin mu­kaan ovat ”o­mi­neet us­kon­non­kin”. Nämä asia­sisällöt ja vi­vah­teet voi­vat jäädä avau­tu­mat­ta täy­sin, mut­ta pin­nal­li­ses­ti­kin ta­jut­tu­na ne sil­ti lisäävät elo­ku­van rik­kaut­ta.

Vah­van asia­sisältönsä Far­ha­di kie­too pa­kot­to­maan, mut­ta lu­jaan elo­ku­val­li­seen muo­toon. Otos­va­lin­nat, ku­vien ra­jauk­set, vä­risä­vyt, tark­ka leik­kaus, eläväs­ti hah­mo­jen kaut­ta ti­lan­net­ta va­lai­se­va dia­lo­gi, näyt­te­lijöi­den herk­kyys, ky­ky pidä­tellä ja räjähtää – kaik­ki tämä on au­voa kes­kin­ker­tai­sen (ja suo­ma­lai­sit­tain ve­ret sei­saut­ta­van kar­mean) elo­ku­va­vuo­den kes­kellä. Ei ole liioi­tel­tua sa­noa, että Far­ha­di on­nis­tuu tällä yk­sittäi­sellä, erittäin hal­val­la bud­je­til­la teh­dyllä, mut­ta ko­meal­la teok­sel­la pa­laut­ta­maan hor­ju­neen us­kon elo­ku­van mah­dol­li­suuk­siin ker­toa hyvä, in­hi­mil­li­nen ta­ri­na kiin­nos­ta­vas­ti ja fil­mivä­li­neel­le omi­nai­sin kei­noin ja sa­mal­la osal­lis­tua tär­keään, ajan­koh­tai­seen yh­teis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun par­haim­mal­la ta­val­la tai­tees­ta tin­kimättä.

I­ra­nis­sa, pe­rin­tei­sessä elo­ku­va­maas­sa, fil­min­te­kijöi­den luo­va va­paus ei ny­kyi­sellään ole it­sestään sel­vyys. Tun­ne­tuim­mat, ku­ten Ab­bas Kia­ros­ta­mi ja Moh­sen Makh­mal­baf saa­vat työs­ken­nellä. Mut­ta yhtä ar­vos­sa pi­det­ty Ja­far Pa­na­hi on van­keu­des­sa ja hä­neltä on kiel­let­ty elo­ku­van­te­ko kah­dek­si­kym­me­nek­si vuo­dek­si. Fil­mia­lan ih­mi­set Mo­ham­mad Ra­sou­lof, Moj­ta­ba Mir­tah­masb, Ka­tayoun Sha­ha­bi, Ha­di Afa­ri­deh, Nas­ser Saf­fa­rian, Shah­na­ma Baz­dar ja Moh­sen Shahr­naz­dar ovat he­kin jou­tu­neet pidä­te­tyik­si. Näyt­te­lijätär Mar­zieh Va­fa­meh­ria uh­ka­si 60 rai­pa­nis­kua hä­nen esiin­nyt­tyään yh­teis­kun­nal­li­ses­ti kan­taa ot­ta­vas­sa elo­ku­vas­sa, mut­ta lo­pul­ta tuo­miok­si jäi ”­vain” van­keus­tuo­mio.

O­lin So­dan­kylässä kesällä 2009, kun kes­ken elo­ku­van­te­kijäin pe­rin­tei­sen jal­ka­pal­lo-ot­te­lun elo­ku­va­vie­raa­na fes­ti­vaa­leil­la ol­leen Moh­sen Makh­mal­ba­fin tyttä­ren, oh­jaa­ja Sa­mi­ra Makh­mal­ba­fin tulk­ki tu­li ker­to­maan, että vä­ki Ira­nis­sa oli läh­te­nyt ka­dul­le pro­tes­toi­maan. Ira­nin ”­vih­reä lii­ke” an­toi en­simmäi­set mer­kit va­paus­pyr­ki­myk­sistä, mut­ta sillä ker­taa ne eivät joh­ta­neet pi­demmäl­le, van­hoil­lis­ten syrjäyttä­mi­sestä pu­hu­mat­ta­kaan. Ira­nis­sa kaik­ki ei ole hy­vin tai­tei­li­joi­den­kaan koh­dal­la. Mut­ta Na­de­rin ja Si­mi­nin ta­pai­set elo­ku­vat ja oh­jaa­ja Far­ha­din saa­ma tu­ki pää­syssä län­si­mai­seen le­vi­tyk­seen Os­car-mai­ne­toi­vei­neen an­ta­vat us­koa, että Ira­nis­sa­kin val­taa­pitävät oi­val­ta­vat tai­teen va­pau­den, ja ehkä sitä myötä pik­ku hil­jaa muun­kin va­pau­den tär­key­den. Muus­sa ta­pauk­ses­sa he to­dennäköi­ses­ti ovat vielä jo­nain päivänä en­ti­siä val­lan­pitä­jiä. (HB)