Kes­kel­le luon­toa ja oma­va­rai­sen elämän ää­rel­le joh­dat­te­le­va ta­ri­na kar­tan lai­dan yli hypän­neestä suur­per­heestä, jo­ka jou­tuu ot­ta­maan mit­taa "to­del­li­ses­ta maail­mas­ta" per­heen äi­din kuo­le­man jäl­keen.

Vig­go Mor­ten­se­nin esi­mer­killään luot­saa­ma ta­ri­na mais­tuu ta­kai­sin luon­toon -ku­vauk­sel­ta, jo­ka voi­si hy­vin ol­la peh­meä jäl­kinäytös Har­ri­son For­din täh­dittämäl­le "Mos­qui­to Coast":il­le. Pa­nok­set eivät tällä ker­taa tun­nu yhtä ää­rimmäi­siltä eivätkä as­ke­leet yhtä eh­dot­to­mil­ta, mut­ta mo­ni aja­tus py­ris­te­lee sa­maa ora­van­pyörää vas­taan.

Tässä joh­toa­ja­tuk­se­na tun­tuu ole­van, että kes­kellä kor­pea­kin on mah­dol­lis­ta imeä kir­jois­ta kaik­ki nii­den tie­tous ja kas­vat­taa huip­puy­lioo­pis­toon kel­puu­tet­ta­via lap­sia. Lop­pu­tu­los voi to­sin ol­la sa­ma kuin kas­vat­tai­si kul­ta­ka­lo­ja pik­ku­mal­jas­sa ak­vaa­rion vie­rellä: kat­san­nos­ta riip­puen kas­va­tit saa­vat jo­ko upean pers­pek­tii­vin elämään ak­vaa­rios­sa tai vä­likä­den tie­tout­ta ja kam­mon vilk­kaam­pia ve­siä koh­taan.

O­min­ta­kei­nen ja ko­meas­ti ku­vi­tet­tu ta­ri­na opet­taa, että asiat voi tehdä hy­vin eri lail­la kuin ih­mi­set kes­kimää­rin, mut­ta sil­ti va­lin­nois­sa voi ol­la jär­keä. Pai­koin ta­ri­na nos­tat­taa kul­ma­kar­vo­ja, mut­ta te­kee näin tie­toi­ses­ti ja usein en­nen pitkää myös it­se it­seään kom­men­toi­den. Ope­tus tun­tuu ole­van, että pie­ni int­ros­pek­tio, pers­pek­tii­vin ha­ku ja har­kin­ta ei mo­nes­ti­kaan ole pa­has­ta.