Tuo intiaani pelasti henkeni!
Tuo intiaani pelasti henkeni! Mitäs siitä sanot? 50 vuoden päästä me varmaan siemailemme teetä japanilaisten kanssa ja etsimme jonkin muun kansakunnan potkittavaksemme…
Näin uskomattomia ennakoi amerikkalainen kiväärimies ohjaaja John Woon sotaelokuvassa Windtalkers. Woon aiheena ovat taistelut japanilaisia vastaan Solomonin ja Saipanin saarilla 1943-44. Salaisena aseena amerikkalaisilla on navajojen kielestä kehitetty koodi, jolla sanomat ja taisteluviestit pysyivät turvassa vihollisen radiovakoilusta huolimatta.
Elokuvan keskushenkilönä on navajo-radisti Ben Yahzee (Adam Beach), joka lähtee sotaan reservaatistaan Arizonasta. Monument Valleyn jyhkeät kalliomuodostelmat näkyvät filmin alku- ja loppukuvissa kuin muistumana John Fordin westerneistä, joiden käyttövoimana usein olivat Amerikan alkuperäisväestön ja intiaanien maille tunkeutuneiden valkoisten väliset jännitteet.
Windtalkersin valkonaama on kersantti Joe Enders (Nicholas Cage), joka pahimman tulihelvetin kokeneena jermuna pannaan suojaamaan radistia ja etenkin hänen salaista koodiaan. Käsky on selkeä: toivottomassa tilanteessa intiaanin henki on vähemmän tärkeä kuin se, ettei vihollinen saa salakieltä selville.
Koska Enders on jo aiemmissa taisteluissa joutunut uhraamaan alaisiaan käskyjä tottelemalla, ei tehtävä ole hänelle mieluisa. Vähintäänkin hän yrittää pitää etäisyyttä rintamatoveriin, jonka pahimmassa tapauksessa joutuisi tappamaan.
Windtalkersista puuttuvat Ilmestyskirjan ja Sotamies Ryanin suurisuuntaiset taistelut. Eikä Woolla ole erityisempaa sodanvastaista sanomaa, kuten Veteen piirretyssä viivassa. Sotaelokuvana Windtalkers on peruskamaa, jossa kuvataan operaatioita ja lähitaisteluita Woon hongkongilaisuran tuomalla vankalla rutiinilla.
Väkivallan koreografia
Windtalkersin sota on raakaa ja sitä on riittävästi. ”Japseiksi” tekeytyneet näyttelijät vyöryvät rivi riviltä päätyäkseen yhä uudestaan tykin tai konepistoolin ruuaksi. Puukkoja ja pistimiä käytetään ahkerasti ja samuraimiekkakin heiluu. Väkivallan koreografia on selkeää ja tarkoituksenmukaista, eikä Woo yllättäen sorrukaan pitkiin hidastuksiin tai verisyyttä estetisoiviin tyylittelyihin.
Vähintään yhtä tärkeä aihe kuin sodankuvaus on Windtalkersin sotilaspoikien etnisten lähtökohtien ja persoonallisuuksien yhteentörmäys Endersin yksikössä. Miehistön kuvauksena elokuva ei saavuta Tuntemattoman sotilaan vivahteikkuutta, mutta sovinnollisuuden siltaa on kiinalaisohjaajan hyvä rakentaa navajojensa, italialaistensa ja teksasilaispoikiensa kesken, kun yhteinen vihollinen, Pahan valtakunta on vastassa.
Monument Valleyn lisäksi kauneutta filmiin tuovat intiaanirituaalit, joita navajot eivät unohda juoksuhautojen keskelläkään. Elokuvan nimi tarkoittaa ”tuuleen puhujia”, joiksi navajo-radistit itseään kutsuivat. Adam Beach sotamies Yahzeena ei itse ole navajo vaan Kanadan intiaani.
Haukutussa Windtalkersissa on samaa suorasukaista kädentaitoa kuin paljon kehutussa Samuel Fullerin Punaisessa ykkösessä. Fullerin omiin kokemuksiin perustunut sotatarina ja Woon ottama ulkopuolisen näkökulma tuottavat teeskentelemättömän ja sotaelokuvaksi harvinaisen sympaattisen lopputuloksen. Kummankin filmin pisteitä verottavat kliseisyys, pinnallisuus ja elokuvallisen kokonaisnäkemyksen puute. Sotakuvauksista kiinnostuneet tuskin pahasti pettyvät. (HB)