Ei ole ole­mas­sa mitään muu­ta kuin rak­kaus ja pel­ko. Tämä on Be­to­niyön teo­lo­gis­hen­ki­nen ki­tey­tys.

Täy­tyy myöntää, että tur­vau­duin aluk­si jäl­kimmäi­seen tun­tee­seen, vaik­ka Be­to­niyö on saa­nut eri­no­mai­set ar­vos­te­lut kaut­ta lin­jan. Pelkä­sin, että ky­seessä on ai­noas­taan hy­vin teh­ty lisä­lu­ku suo­ma­lai­sen syn­key­den pitkään his­to­riaan.

Pel­ko muut­tui ai­ka no­peas­ti rak­kau­dek­si. Be­to­niyötä on ke­hut­tu vuo­den par­haak­si suo­ma­lai­sek­si elo­ku­vak­si. Mi­nus­ta se on yk­si kaik­kien ai­ko­jen par­hai­ta suo­ma­lai­sia elo­ku­via.

Ta­ri­na on sinänsä kli­see, mut­ta kun kli­see muut­tuu to­dek­si, se ker­too elo­ku­van ali­ta­jui­sis­ta voi­mis­ta. Juu­ri tämä te­kee elo­ku­vas­ta ylipäätään oma­peräi­sen tai­teen­la­jin.

Suo­ma­lai­ses­sa lä­hiössä elää per­he. Yk­sin­huol­ta­jaäi­ti haa­ku­roi epä­var­ma­na kah­den poi­kan­sa kans­sa. Van­hem­pi on lähdössä lin­naan, ja nuo­rem­pi elää 14-vuo­tiaan yli­herkkää vai­het­ta. Isää ei tai­de­ta edes mai­ni­ta.

I­so­ve­li opet­taa pie­nemmäl­le, mi­ten ko­vuu­del­la pärjää ja ereh­tyy myös fi­lo­so­foi­maan nais­vi­has­ta ai­na apo­ka­lyp­ti­siin nä­kyi­hin saak­ka. Pik­ku­vel­jen hau­ras mie­li se­koit­taa to­den ja ta­run. En­ti­nen, ny­kyi­nen ja tu­le­va epä­var­muus joh­taa pel­koon. Se vie vi­han tiel­le, jos­ta seu­raa tra­ge­dia.

Oh­jaa­ja Pir­jo Hon­ka­sa­lo pää­see ”­toi­sen ih­mi­sen pään sisäl­le” sa­maan ta­paan kuin rea­lis­ti­nen maa­laus­tai­de ai­koi­naan ke­hit­tyi imp­res­sio­nis­mis­ta ja eksp­res­sio­nis­mis­ta sur­rea­lis­miin ja abs­rak­tiin il­mai­suun. Elo­ku­van sur­rea­lis­ti­nen sä­vy vi­rittää kat­so­jan oi­keal­le taa­juu­del­le huo­mat­ta­van tai­ta­vien näyt­te­lijä­suo­ri­tus­ten kaut­ta. Kä­si­kir­joi­tus on teh­ty tämän vas­ta­pai­nok­si yk­sin­ker­tai­ses­ti. Mat­ti Kas­si­laa lai­na­ten kul­jes­ke­lue­lo­ku­van kon­ven­tioi­den avul­la saa­daan ai­kaan so­pi­vaa dy­na­miik­kaa. Hel­sin­gin dua­lis­ti­set, ying ja yang –­tee­mai­set sym­bo­li­set nä­kymät tu­ke­vat il­mai­sua.

Jo­tain muu­ta­kin suo­ma­lai­sis­ta tuo­tan­nois­ta poik­kea­vaa saa­daan mu­kaan ar­se­naa­liin. Ve­de­na­lai­set ku­vauk­set on to­teu­tet­tu suu­rel­la tai­dol­la. Ver­tai­lu­koh­dak­si nou­se­vat ai­koi­naan kor­keal­le ar­vos­te­tun Phi­lip Ca­zan sur­rea­lis­ti­set sar­ja­ku­vat.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu Pirk­ko Sai­sion vuon­na 1981 il­mes­ty­nee­seen sa­man­ni­mi­seen ro­maa­niin. Tällöin oi­rei­le­vat nuo­ret oli­vat 1950-lu­vun rock and rol­lia ihan­noi­via dii­na­rei­ta. Elo­ku­vas­sa eletään ny­kypäivän hip­hop-ai­kaa, mut­ta sa­mal­la ra­ken­ne­taan hie­no­va­rai­nen sil­ta men­nee­seen, jol­loin so­siaa­li­set on­gel­mat oli­vat oraal­la. Tämä sil­ta ra­ken­ne­taan Si­mon dii­na­ri­hen­ki­sellä rot­sil­la, ja iso­vel­jen rot­ta­ta­kil­la.

Ai­noa asia, mistä elo­ku­vas­sa en pidä, on ho­mo­sek­suaa­lin va­lo­ku­vaa­jan pöydäl­le ase­tet­tu Pirk­ko Sai­sion kir­ja. Sai­sio osal­lis­tui it­se kä­si­kir­joi­tuk­sen te­koon. Hän on sen ver­ran ar­vos­tet­tu, pitkän ja me­nes­tyk­sekkään uran luo­nut kir­jai­li­ja, et­tei hän täl­lais­ta pönö­tystä tar­vit­si­si. Mut­ta vähäi­nen on moit­teen ai­he­kin.