Stieg Larssonin yli 600-sivuisen rikosromaanin ahmaisee innoissaan parissa illassa.
Stieg Larssonin yli 600-sivuisen rikosromaanin ahmaisee innoissaan parissa illassa. Syynä ei ole tekijän omaperäisyys tai poikkeuksellinen lahjakkuus. Nobelin palkintoa 50-vuotiaana vuonna 2004 kuolleelle Karl Stig-Erland Larssonille ei tarvitse postuumistikaan odotella. Ruotsalaiskirjailija suoltaa vanhanaikaista dekkarimysteeriä, jonka henkilöhahmot ovat kliseisiä, vuoropuhelu kankeaa ja juonenpunonta niin laveaa ja uuvuttavan yksityiskohtaista, että jännitystarinan kiehtovin aines uhkaa jäädä sivupolkujen alle.
Silti Miehet jotka vihaavat naisia on nautinto lukea. Ehtymättömästä materiaalistaan Larsson lataa kasaan vastustamattoman palapelin. Dekkariperinteitä kunnioittava tapa lisätä tietomäärää kutkuttavina annoksina koukuttaa. Lukija nauttii siitä, että jokaisen luvun jokainen kappale voi olla harha-askel tai herättää vain uusia kysymyksiä, kuin avaisi loputonta sarjaa kiinalaisia laatikoita.
Larssonin mammuttidekkari on siis erinomainen perusta tuhdille kriminaalielokuvalle. Aineiston jäntevöittäminen tiukoilla leikkauksilla ja sivuhaarojen typistämisellä vain parantaa juttua, joka perustuu vuosikymmenten kerrostumille, suvun sysimustille salaisuuksille sekä mystiikkaa ja salateitä hyödyntäville sarjamurhaajille.
Mestarietsivä Blomkvist ja Super-Peppi
Hyvästä romaanista tulee huono elokuva, huonosta hyvä. Minkälainen Pohjoismaiden luetuimmasta kirjasta, Larssonin mammuttidekkarista? Tanskalaisen Niels Arden Oplevin Miehet jotka vihaavat naisia on kompromissi. Filmi vakuuttaa ruotsalaisella osaamisella ja näyttelijöillä. Larsson tarjoilee juonenkoukerot. Mutta ilman Michael Nyqvistiä ja varsinkin Noomi Rapacea teos kiinnostaisi vain ennakko-odotusten varassa.
Toimittaja Mikael Blomkvist tutkii Vanger-konsernin pääjohtajan sukulaistytön katoamista. Vanhus epäilee Harriet Vangerin tulleen murhatuksi 60-luvulla eristetyllä Hedebyn saarella. Rikoksesta kehkeytyy dekkariperinteestä mukailtu suljetun saaren arvoitus, jossa koko Vangerin klaani on epäiltynä.
Avuksi perheyrityksen salaisuuksia ratkomaan tulee goottipunkkari Lisbeth Salander. Tietokonehakkerille ammattietiikka ei ole este, vain hidaste. Eriparivaljakon selvitykset osoittavat Harrietin joutuneen vuosikymmeniä kestäneen ja yhä jatkuvan murhasarjan päätodistajaksi. Uskonnolliset veriuhrit ilmaisevat rasismia ja naisvihaa.
Larssonin ideatulvasta riittää poimittavaa kahteen ja puoleen tuntiin. Henkilöitä on karsittu, mutta osa kilpistyy filmissäkin tyypeiksi. Käsikirjoitus oikoo romaanin mutkat, leikkaa toistot ja yhdistelee henkilöitä. Silti aineiston runsaus selättää elokuvan. Millenniumin toimitus, oikeusjuttu ja vankilareissu, rikostutkimusmetodit, naisväkivalta, Salanderin taustat ja sankariparin kostot vastustajilleen ahdetaan mukaan. Jäntevällä tiivistämisellä tämä ei olisi ongelma. Mutta Oplev laventaa ja venyttää, jolloin keskus hukkuu ja ydin katoaa pikakelauksella suollettuihin sivujuonteisiin.
Sarjamurhaa vai saippuasarjaa?
Pois on jätetty Blomkvistin sänkyhyppelyt, joten toimittaja onkin selibaatissa elävä erosinkku. Naisjutut eivät olleet kirjan antoisin puoli, mutta raakkaaminen pienentää päätoimittaja Erika Bergerin (Lena Endre) ja Cecilia Vangerin (Marika Lagercrantz) pistäytyjiksi.
Onneksi Nyqvistin karhean syvä karisma kantaa. Näyttelijä luo lihaa ja luonnetta sinnekin, missä alkuteoksessa oli aukkoja. Näyttelijän joustavuutta kuvaa hieman tahattoman koomisesti se, että Nyqvist on elokuvan Hannibal Lecterin sukuisen sarjamurhaajan armoilla se pelottavamman näköinen hahmo! Larssonin kiinnostavin luomus on kuitenkin Salander, joka Rapacen esittämänä on parasta mainosta nenärenkaille, silmäkulmakoruille ja koko selän tatuoinneille. Ensimmäisessä kirjassa jätämme Larssonin jäljiltä Salanderille hyvästit hieman puberteettisen mustasukkaisuuskohtauksen myötä. Elokuva sortuu pahemmin. Lisbethin seikkaiee ulkomailla naamioituneena huijatakseen Wennerströmin varoja tallettavat pankit. Jakso on on otettu elokuvaan mukaan vain viitteellisesti. Mutta tärkeässä loppukuvassa naishahmo nähdään piikkikoroissa ja trenditakissa kulkemassa kohden taivaanrantaa kuin bimboblondi lomaparatiisissa. Halutaanko kapinallinen tyttö kesyttää normimiesten katseelle sopivaksi?
Larssonin kliseet teki sympaattisiksi kirjailijan tapa viitata Blomkvistin lukemiin dekkareihin, jopa Viisikkoon, ja lyödä päähenkilöihinsä Astrid Lindgrenin lastenkirjoista tuttujen mestarietsivä Kalle Blomkvistin ja Peppi Pitkätossun leimat. Elokuvan kömpelyyksiä ei katso niin helposti läpi sormien. Murhaajan sukupuoli paljastuu ”puun takaa” aiemmin kuin kirjassa. Larsson ei myöskään antaisi Blomkvistin vuodattaa tietojaan epäillylle, kuten kankaalla nähdään. Korrektisti elokuva toki korjaa alkuteoksen ”virheet”: Aina pitää kutsua poliisi selvittämään ampumatapaukset, ja moottoripyörän kanssa on käytettävä kypärää tiukassakin tilanteessa.
Miehet jotka vihaavat naisia on kukasenteki-dekkari, mutta myös kauhufilmi. Sen julmuudet ovat pornografisessa ristiriidassa saippuasarjakerronnalle, jossa jokainen henkilö tarjoaa uuden solmun johtolankaan. Larssonin romaani ja Oplevin elokuva virittelevät jonkinlaista naisiin kohdistuvan väkivallan kritiikkiä. Se tuntuu päälle liimatulta hurskastelulta. Tuotteet kun on rakennettu naisvihan varaan. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että naisiin kohdistuva uhka on kummankin teoksen olemassaolon syy, lukemaan ja katsomaan houkuttava kiihoke. (HB)