Kaik­ki suo­ma­lai­set elo­ku­va­ker­ho­kas­va­tit var­mas­ti ha­lua­vat nähdä Il­lu­sio­nis­tin. Ei ole kui­ten­kaan ai­van var­maa, ovat­ko kaik­ki in­nois­saan. Jac­ques Ta­ti on eu­roop­pa­laislähtöis­ten ko­me­dia­mes­ta­rien jou­kos­sa Chap­li­nin rin­nal­la yk­si ra­kas­te­tuim­mis­ta. Kun Ta­tin jäl­keenjää­neestä kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta tehdään ani­maa­tio, ris­kit ovat il­mei­set.

Ta­ri­na on har­vi­nais­laa­tui­nen, ikään­tyvän tai­ku­rin ja köyhän tytön koh­taa­mi­seen pro­ji­soi­tu ja naa­mioi­tu isän ja tyttä­ren ku­vaus. Ta­tin van­hin tytär jäi käytännössä isättömäk­si, ja nuo­rem­pi puo­les­taan ta­pa­si isäänsä har­voin. Ta­ti kir­joit­ti oma­koh­tai­sen ta­ri­nan elo­ku­van­sa Eno­ni on tois­ta maa­ta (1958) jäl­keen. Liian hen­kilö­koh­tai­se­na se jäi työstämättä kan­kaal­le.

Oh­jaa­ja Syl­vain Cho­met ta­voit­taa hy­vin eri­lai­sia ta­so­ja, joi­ta Ta­ti hie­no­va­rai­ses­ti ja toi­saal­ta ry­minällä hyö­dyn­si. Vaik­ka 1960-lu­vun tait­tee­seen ja pääa­sias­sa Edin­burg­hiin si­joit­tu­va su­ru­mie­li­nen ko­me­dia on nos­tal­gi­nen, se yrittää ku­rot­taa myös Ta­tis­ta tietämättömän ny­ky­kat­so­jan suun­taan.­Van­hois­ta mes­ta­reis­ta ei ni­mittäin kan­na­ta elämöidä ny­ky­pol­vel­le. Sa­ma kos­kee Chap­li­nia, Bus­ter Kea­to­nia sekä Ohu­kais­ta ja Pak­su­kais­ta. Sa­la­ka­la­vas­ti pitää kou­kut­taa, jot­ta en­si­reak­tio (tylsää, ai­ka ou­toa) ei vie te­ho­ja.

C­ho­met te­kee sen ko­rot­ta­mal­la Dis­neyn jaz­ze­lo­ku­va Aris­to­ka­teis­ta (1912) tu­tun hul­lut­te­le­van eksp­res­sii­vi­sen ani­moin­ti­tyy­lin aiem­paa kor­keam­paan po­tens­siin. Miljööt, au­tot ja ju­nat luo­vat täl­le terävä­piir­toi­sen vas­ta­pai­non. Hie­man sa­ma lähtö­koh­ta oli Hergéllä, jon­ka Tin­tissä ka­ri­ka­tyy­ri­set hah­mot seik­kai­li­vat sel­keän vii­van la­vas­teis­sa.

Pää­hen­kilö Jac­ques Ta­tisc­heff (Ta­tin oi­kea ni­mi) muis­tut­taa ul­konäöltään, va­hin­gos­sa kai (huo­li­mat­ta te­kijöi­den Djan­go Films-ni­mi­sestä yh­tiöstä), Aris­to­kat­tien pa­haa Ed­gar-ho­vi­mes­ta­ria, vaik­ka esi­ku­va­na on Ta­ti tai oi­keas­taan tämän al­ter ego mon­sieur Hu­lot.

A­la­tee­ma­na on men­neen maail­man hai­kai­lu, jon­ka rin­nal­la kul­je­te­taan ker­ran­kin rea­lis­mia: köy­hempää oli, vä­ki­val­tai­sem­paa ja so­dan ko­vet­ta­ma­na tun­teet­to­mam­paa, mut­ta tai­de oli ny­kyistä vä­kevämpää ja spon­taa­nim­paa. Ta­tin maail­ma yh­dis­tetään chap­lin­mai­seen sen­ti­men­taa­li­suu­teen.

Ih­mi­set, lä­hei­set­kin, jäävät vie­raik­si. Tätä ku­va­taan suo­ras­taan mes­ta­ril­li­ses­ti. Teks­ti­tystä ei ni­mittäin käy­tetä kuin int­ros­sa. Ih­mi­set pu­hu­vat rans­kaa ja eng­lan­tia, mut­ta li­ki tun­nis­ta­mat­to­mak­si fei­dat­tu­na. Kat­so­ja ymmärtää kui­ten­kin kai­ken. Tun­teil­laan.