”Minä olen Kalle Päätalo.
”Minä olen Kalle Päätalo. En osaa puhua, mutta olen kirjoittanut kirjan”. Jos elokuvan varhaisille Helsingin kirjamessuille sijoittuva kohtaus on totta, se kertoo suoraan ihmisestä nimeltä Kalle Päätalo.
Keskustelin joskus 1990-luvun alussa kirjailijan kanssa kutakuinkin pari tuntia ja sama ajatus heräsi: harva taiteilija on saavuttanut näin paljon kansalaisia ja samalla säilyttänyt kaikkinaisen vaatimattomuutensa.
Puhelinkeskustelun pääsanoma oli se, kuinka hänen kirjojaan lukemattomat ihmiset tukuttavat hänet maaseutukuvausten takia keskustalaiseksi. Päätalolle ominaista elämäntargediaa tämäkin: hänet samaistettiin samoihin tahoihin, jotka Taivalkoskella pyrkivät tulevan kirjailijan sinnikkäästi nitistämään. Kunnan elätistä rakennusmestariksi edennyt oli koko aikuisikänsä sosialidemokraatti. Ei ollut ihme, että miestä potutti. Eikä sekään, että hän asettui asumaan Tampereelle.
Päätalo-elokuva kuvaa hyvin, vaikkakin etäältä ja viitteenomaisesti näitä kirjailijan aikuisiän kommelluksia. Muuta vikaahan hänessä ei ollut kuin köyhyyden tuoma huono itsetunto, herkkyys, humalapäissään tehdyt törttöilyt ja liiallinen rehellisyys.
Elokuvan vahvuus on siinä, että se täydentää aiemmin Mikko Niskasen tekemiä Kallen nuoruudesta kertovia elokuvia. Tämä poikkeaa edeltäjistään siinä, että sen voi haukottelematta saati teatteriin nukahtamatta katsoa. Ikävä kyllä lopullinen särmä kuitenkin jää saavuttamatta. Kai Lehtinen on liki täydellinen Päätalo, mutta mitä muuta ohjaajalla on tarjota? Päätalon kirjojen anti olivat loistavat työnkuvaukset. Elokuvakin kuvaa harvinaisella tavalla aamusta yöhön rakentavan yhteiskunnan elämää. Mutta taidetta tämä ei missään nimessä ole.
Sanomaksi jäävät naiset. He miltei tuhosivat, mutta lopulta pelastivat Kallen, kertoo elokuvan pääsanoma. Herkkä mies kaipaa rakkautta ja kannustusta uralla, mutta sitä ei ensimmäinen avioliitto pystynyt tuomaan. Himo vieraisiin naisiin oli suoranainen ongelma. Mutta kuten äiti (Pirjo Leppänen toistaa roolinsa/Elämän vonkamies ja Elämäni savotat) oli aina tukenut poikaa kirjallisissa pyrkimyksissä, myös uusi aviopuoliso (aina herkkä Susanna Anteroinen) kädestä pitäen avitti eteenpäin. Aika harvinainen asetelma nykypäivän elämysteollisuudessa, sanoisi joku.
Laadukas kuva suorastaan häikäisee varsinkin ulko-otoksissa. Studiossa mennään jo rakeisemman jäljen äärelle. Ääniraita toimii, mutta vaatiin ajoittain pinnistelyä dialogin seurantaan. Tilaa ei luoda juuri laisinkaan. Ekstroissa faktaruutuja, traileri ja tiiseri. (PS)