”Elämä on kuin sade.
”Elämä on kuin sade. Voit yrittää piiloutua ja suojautua. Tai sitten annat vain kastua.”
Tuollainen aforismi kuullaan elokuvassa Hesher, ja kyllähän se aina Forrest Gumpin konvehtirasiavertauksen voittaa.
Spencer Susserin ensipitkä on rikas amerikkalaiselokuva ja yhteen hiileen puhaltavan tiimin rakkauslapsi. Kuvaajana on ohjaajan veli Morgan Susser ja yhtenä käsikirjoittajana toimii loistavan Animal Kingdom –filmin tekijä David Michôd. Filmin takana on australialais-amerikkalainen Blue Tongue, yhteisö, joka omien sanojensa mukaan haluaa luoda ”urbaania noiria”, joissa väkivaltaisiakin aiheita voidaan käsitellä huumorilla.
Väkivaltaisinta Hesherissä on pääosanesittäjä Joseph Gordon-Levittin roisi kielenkäyttö. Seksuaalisanasto ei jää vihjeiden varaan, vaan sormimerkitkin otetaan avuksi. Hesheriä eivät sordiinot, eufemismit tai itsesensuuri hillitse, vaan ruma sana sanotaan niin kuin se on. Silti elokuva on valloittava, sydämellinen ja lopulta positiivinen.
Tunkeilija ja rauhanhäiritsijä sekoittaa Forneyn perheen arjen viime hetkellä. Muuten sitä kohdannut onnettomuus ja menetys ehkä johtaisivat isän pysyvään depressioon ja ainoa lapsi jäisi heitteille. Kuoleman läheisyyden jälkeen pakustaan ilmestyvän Hesherin anarkiassa ja sotkuisuudessa on elämän maku.
Voi uskoa Gordon-Levittin (Kolmas kivi auringosta, Mysterious Skin, Brick, The Lookout, Inception) tarttuneen ahneesti Hesherin elämää suurempaan rooliin. Näyttelijä saa esittää pitkätukkaista, yläkroppa paljaana kulkevaa rennon arvaamatonta hevimiestä sydämensä pohjasta riekkuen. Hesher on laitapuolen eläjä, mutta oman elämänsä sankari. On hän rennonlaisen pelastussanoman levittäjänä eräänlainen Jeesus-hahmokin, ainakin kovasti yrittää uima-allaskohtauksessa kävellä vettenkin päällä.
Vai onko Hesher sittenkin jotain muuta? Päivällä mies näyttäisi käyvän samaa koulua kuin Forneyn perheen 13-vuotias J.T. Eräänä aamuna Hesher asettuu lupaa kysymättä Forneyn huusholliin asumaan. Hesher esittäytyy J.T.:n kaveriksi ikäerosta huolimatta – jota Forneyn mummo (upea veteraani Piper Laurie) vähän ihmettelee. Kun J.T.:tä kiusataan koulussa ”moroonin” toimesta (oivallisen reppana-bullynä Nicolai Dorian), ei Hesher tule avuksi vaan katsoo päältä. Ja keksii jälkeenpäin mielikuvituksellisen yöllisen kosto-operaation, johon liittyy bensaa, tulta ja räjähdyksiä.
Onko Hesher kenties vain lujasti tukea kaipaavan J.T.:n mielikuvitusystävä? Siitäkin huolimatta, että hahmo sotkee J.T. ja paikallisen Siwan kassan neitosen (Natalie Portman) orastavan ystävyyden? Voihan terapeuttinen fantasiakaveri olla myös puberteetin paiskeissa pujottelevan poikasen nyrkkeilysäkki, vastus, johon purkaa ne luvattomatkin aggressiot, joille muuten ei olisi ilmaisukeinoa eikä kanavaa.
Hesher on liian hyvää ollakseen totta. Liian kamala ollakseen uskottava. Liian lannistumaton ollakseen henkilö. Hesherin kärjekkyydessä on vertauskuvallisuuden, liiallisen erikoisuuden vaara. Se saattaisi jäädä ”keksityksi”, paperinmakuiseksi henkilöksi, käsikirjoittajien nokkelaksi metkuksi. Mutta mielikuvitusystävänä, paikalle lampsivana punkkari-Godot’na, Hesherissä on itua ja ytyä.
Hahmon äärimmäisyys puoltaa fantasiatulkintaa. ”Mikä nimi se Hesher oikein on?”, kysytään. Ja mummo ihmettelee, miksi varttunut roikale hengailee pikkupojan kanssa. Vihje saattaa olla sekin, ettei koulun ja kadun reaalimaailmassa Hesherin läsnäolosta ole pojalle apua. Vasta hämärän laskeuduttua se aloittaa villin elämänsä J.T.:n toiveiden toteuttajana, puolustajana, kostajana, sankarina. Metallican ja Motörheadin fanitus kuuluu asiaan, mutta omatekemät tatuoinnit ovat kuin lapsen (J.T.:n luovuuden?) käsialaa.
Mielikuvituskaveritulkintaan sopii myös rääviys. Hesherin seksijutut ovat niin ylettömiä (ja älyttömiä), temput niin ronskeja, että on pakko kysyä, onko niiden takana sittenkin toisella kymmenellä olevan jannun heräävät halut, jotka vielä hakevat kanaviaan ja kuvittelevat kaiken sen, mitä eivät elämästä vielä tiedä.
Avainkohtaus on koulun äidinkielentunti. Opettaja käsittelee kirjallisuutta, jossa unet eivät olekaan enneunia, vaan – niin kuin usein elämässäkin – kuvastavat näkijänsä toiveita tai painajaisia. Hesher on J.T.:lle toiveuni ja painajainen, mutta kenties myös Frankensteinin hirviön tapainen kooste ominaisuuksia, joita poika kuvittelee, toivoo ja kauhistelee aikuisella itsellään olevan.
Jos Hesher pomppii silmissä kuin räikeänvärinen ilmapallo, elokuvan muut näyttelijät ovat tasaavia, varmoja ankkureita tarinassa. Vaimon (Monica Staggs) kuoltua autokolarissa Volvoon vänkärinpaikalle, puoliso Paul (Rainn Wilson) on vajonnut masennukseen. Paul ei jaksa muuta kuin nukkua ja syödä lääkkeitä, että tokkura jatkuisi. Miehen on mahdoton kohdata menetyksen jälkeistä arkea. Niin J.T., joka on juuri menettänyt äitinsä, jää vaille myös isää. Rainn Willson tekee suurenmoisen roolin parhaansa yrittävänä vanhempana, joka ei enää voi sille mitään, että voimat eivät riitä. Takautumissa ja lopun elpymisessä saamme nähdä myös toisenlaisen Paulin, sen menetetyn mahdollisuuden, joka on vielä mahdollista saada takaisin.
Loistavaa näyttelijäkatrasta täydentää Brian DePalman Carrie-elokuvan äidin roolissa karmaissut Piper Laurie (Suurkaupungin hait, Sanaton rakkaus) Myös Hesher-elokuvasta Laurie olisi ansainnut sivuosa-Oscarin ehdokkuuden. Madeleine Forney on naisellinen vastine Apinoiden planeetan synnyn John Lithgow’n roolille. Molemmat, hienot näyttelijät esittävät vähitellen dementoituvia vanhuksia. Lithgow’lla on mukana enemmän bravuuria, mikä ei vähennä koskettavuutta, sillä taiteilijahahmon sortuminen lapsen tasolle korostaa yleisen ongelman traagisuutta.
Mutta pisteet vie kyllä Piper Laurie, joka Hesherissä on sydämellinen, arvokas ja höpsö yhtä aikaa. Näyttelijä osaa myös ilmaista sanomatta mitään, hiljaisuudella, olemalla vain silmät kiinni sängyllä. Vähäeleisyys, sanomatta jäävä ja puheen tauot kertovat mummon roolissa ääntä enemmän. Ja Madeleinen kuolema on ratkaistu elokuvassa tavattoman hyvin. Se tulee arkisesti, ilman varoitusta ja fanfaaria. Jo Piper Laurien vuoksi Hesher kannattaa nähdä.
Natalie Portman on hyvä nähdä suuren joutsenroolinsa (Black Swan) jälkeen – vaikkakin ajallisesti Hesher on tehty ensin – esittämässä ihan tavallista nuorta naista. Portmanilla on laaja skaala, Black Swanin oopperamaisesta jylhyydestä hän siirtyy pätkätöissä kärvisteleväksi Nicoleksi, jolla rahat eivät riitä, jukulauta! Vaikka osa on etenkin dialogissaa hiukan paperinen ja pateettinen, Portman rakentaa hienosti ystävyyden nuoreen J.T.:hen. Ja Nicole on silti täysin ymmärrettävä tarvitessaan myös vanhemman, jännittävän ja erikoisen Hesherin seuraa. Black Swaniin rooli liittyy siten, että tässäkin Portman esittää hyvin yksinäiseltä näyttävää ihmistä, joka tarrautuu vähiin mahdollisuuksiinsa.
Hyvistä lastenrooleista saa useammin kiittää hyvää ohjausta kuin nuorta näyttelijää itseään. Osajako on kaiken a ja o, mikä pitää paikkansa erityisesti silloin, kun lapsella on näin keskeinen, kantava merkitys filmissä. Mutta Spencer Susser – tai hänen roolituspalvelunsa – onnistuu Devin Brochun kohdalla aivan yhtä hyvin kuin varttuneempienkin näyttelijäin kohdalla. J.T.:n hahmo on toistaiseksi Brochun ainoa työ, mutta nuoren tekijän kyky vakavoitua, maltti olla pelaamatta ulkoisilla avuilla, lapsen vetovoimalla, osoittaisi, että jatkoakin seuraa. Brochu on täsmävalinta J.T.:ksi ja elokuva ja sen katsoja hengittävät persoonallisen varhaisnuoren mukana, iloissa ja peloissa, Volvon perässä kiitävän pyörän kyydissä ja törmäysauton takapenkillä.
Hesher on yhtäaikaisesti arvaamaton ja pilkuntarkasti harkittu elokuva. Etukäteen ei tiedä, mihin se milloinkin suuntaa ja mitä tarinan reittivalinnoista mahdollisesti seuraa. Mutta pitkin matkaa Susserin ja kumppaneiden kartta alkaa hahmottua. Kokokuvan äärellä miettiikin jo, oliko opetus liiankin ilmiselvä kaikessa pintaradikaalisuudessaan. Life is a bitch, but we need the eggs – ja niin edelleen?
Käsikirjoittajat näyttävät huomanneen vaaranpaikat. Ainakin he leikittelevät elokuvan tulkintamahdollisuuksilla. ”Ja onko J.T. se tarinan hiiri?”, kysyy Madeleine-mummo Hesherin kerrottua taas yhden kaukaa haetun jutun rohkeasta hiirestä, joka kammitsee jopa käärmeen. Samaa opettavaisuutta äärimmilleen viritettynä ja mahdollista kritiikkiä uhmaten on hautajaisten muistopuheessa. Siinä Hesher avautuu surijoiden edessä vertaamaan elämän luonnollisia ja puun takaakin tulevia vastoinkäymisiä siihen iskuun, joka hänen kohdallaan kirjaimellisesti sattui suoraan munille. Nuoren miehen housujen ei tarvitse olla puolityhjät, vaan ne voivat olla myös puoliksi täydet, oppi Hesher. Ja Hesher tuulettaa.
Hesherissä on elokuvallista tuoreutta, ammatillisen osaamisen silmissä kehittyvää rientoa ja rakastettavaa amatöörimäistä intoa. Muistopuheet mummon hautajaisissa ovat jo lähellä tunnetta laskelmoivasti purkavia kliseeratkaisuja. Mutta siihen mennessä elokuva on jo voittanut katsojan niin puolelleen, että jonkinlaiselta nerokkaan idean ja hätäratkaisun ristisiitokselta vaikuttava lopetus voittaa puolelleen ja tuntuu hyvinkin sopivalta.
Varsin rohkeasti – ja katsojaan luottaen – elokuva kokeilee pitkän kestonsa ajan erilaisia kerrontatapoja. Ainoa takautuma tulee vasta elokuvan loppupuolella. Siihen saakka äidin kohtalo on ollut julkilausumaton ja katsoja on voinut rakentaa Forneyn perheen tilanteen pikku hiljaa annostelluista tiedon murusista. Elokuvan alussa syöksyttiin in medias res – suoraan tapahtumien keskelle — katastrofia seuraavaan tunnemyrskyyn. Siinä muisto äidistä – romuttunut vanha, punainen farmari-Volvo – oli muodostunut pakkomielteeksi pojalle. Takautumaa tarvitaan, jotta menetys tulisi tajuttavaksi.
Takautuma on varjopilviä raottavaa loppua lukuun ottamatta elokuvan ainoa onnellinen kohtausjakso. Häihin autollaan kiirehtivä perhe ja sen toisilleen pikkuasioista naputtava aviopari sulavat onnelliseen yhteislauluun. J.T. osallistuu myös takapenkiltä kimppakaraokeen autoradiosta soivan Dion & The Belmontsin Teenager In Loven tahtiin. Hurja, tarinan alulle paneva törmäys on vasta edessä.
Hesher kantaa tarinana sydäntä takinliepeessä. Toinen sillä on piilotettuna myös hihaansa. Elokuva antaa paitsi katsojan oivaltaa, myös henkilöidensä huomata tekojensa ja laiminlyöntiensä vaikutus. Tapa, jolla J.T. ensi kertaa oppii kiitollisuutta, veisi jalat alta, jollei se olisi niin hienovaraisesti kerrottu.
Hesherissä elämän annetaan kastella – äärimmäisenä esimerkkinä surkuhupaisa AA-kerhon tapainen sururyhmän kokous – mutta ei sentään lauleta sateessa. Minkälainen elokuva Hesher on? Kuvitelkaa yhdistelmä Poikaa (About a Boy, 2002), Nuorta kapinallista (1955), Pasolinin Teoreemaa (1968) ja ehkä vähän jopa Skolimowskin Deep Endiä (1970). Ei se sen kummallisempi! (HB)