Ro­ger Brown on 168 sent­tiä pitkä. Var­ren on pak­ko riittää, kun oman elämänsä hui­ja­ri pan­naan ker­ran­kin seinää vas­ten. Brow­nil­la on hulp­pea ta­lo, mut­ta myös kym­me­niä mil­joo­nia vel­kaa ja sa­lai­suus, jo­ka ei kestä päivän­va­loa.

Ro­ge­rin vai­mo Dia­na (Synnø­ve Ma­co­dy Lund) on mie­hen heik­ko koh­ta. Bio­lo­gi­nen kel­lo käy ja vai­mo ha­luai­si lap­sen, jo­hon hämäräy­rittäjä ole kypsä. Riittämättö­myy­den tun­tua tuo­vat ne puut­tu­vat sen­tit, joi­ta ö­kyelämällä pai­ka­taan.

Päi­vi­sin Ro­ger metsästää ove­lil­la me­to­deil­laan ky­kyjä lii­ke-elämän joh­to­pai­koil­le. Mut­ta head­hun­te­rin työnsä var­jol­la Ro­ger saa ohi­men­nen ky­syt­tyä myös po­moeh­dok­kaan ar­vo­tai­tees­ta. On­ko sitä, pal­jon­ko ja missä? Tur­va­fir­mas­sa myyrän­työtään te­kevä pik­ku­kon­na Kji­ke­rud (Ei­vind San­der mai­nio­na ket­ku­na) avaa por­tit isännäl­leen, jo­ka mes­ta­ri­var­kaa­na nou­taa tau­lut pois roik­ku­mas­ta. On­nis­tu­neen kei­kan päät­teek­si Brown kuo­rii vä­li­tys­palk­kion ri­kol­li­sil­ta tai­de­mark­ki­noil­ta. Mil­le ta­han­sa ar­vo­teok­sel­le kuu­lem­ma löy­tyy mark­ki­nat, oli tai­de kuin­ka tun­net­tu hyvänsä!

Sa­tel­liit­ti­pai­kan­nusjär­jes­tel­miä ke­hittävä Path­fin­der-yh­tiö palk­kaa Ro­ge­rin et­simään uut­ta joh­toa it­sel­leen. Lu­paa­va rek­ryyt­ti Clas Gre­ve (näyttävä Ni­co­laj Cos­ter-Wal­dau) on enemmän kuin suit­tu bis­nes­pin­ta näyttää. Ja mies on is­ke­nyt silmänsä Dia­naan. Koh­ta ei hip­pa­sil­la hy­pitä vain nat­siai­ka­na ka­don­neen Ru­ben­sin maa­lauk­sen perässä, vaan glo­baa­lis­sa, tap­pa­vas­sa pu­do­tus­pe­lissä.

Ta­ri­na on mo­nel­le lu­ki­jal­le tut­tu Jo Nesbøn al­ku­peräis­ro­maa­nis­ta Kuk­ku­lan ku­nin­gas. Kir­ja on jat­ka­nut nou­sua best­sel­ler­lis­toil­le Eu­roo­pan lisäk­si myös Yh­dys­val­lois­sa. Eng­lan­nis­sa Nesbø on vuo­dan 2011 toi­sek­si myy­dyin kir­jai­li­ja.

Kuk­ku­lan ku­nin­gas­ta en lu­ke­nut, mut­ta tus­kin Mor­ten Tyl­du­min oi­val­li­nen fil­mi­ver­sio al­ku­teok­sen ai­hei­ta pettää. Ta­ri­na al­kaa ta­va­no­mai­sen nok­ke­las­ti. Pian mat­ka kui­ten­kin mut­kis­tuu ja kat­so­jaa viedään­kin ai­van toi­sel­le reis­sul­le, kuin mil­le hän luu­li läh­te­neensä. Jän­ni­tystä, mut­kal­lis­ta juon­ta ja hir­te­histä huu­mo­ria ke­hi­tellään vei­ja­ri­mai­sis­sa tun­nel­mis­sa. Synkän­tum­man reu­nuk­sen ta­ri­na saa, kun näyttää siltä, että Ro­ger on vaa­ras­sa me­nettää ei vain ra­hat, ta­va­rat ja vai­mon, vaan myös oman iden­ti­teet­tinsä ja lo­pul­ta hen­kensä.

Oh­jaa­ja­na Tyl­dum vetää oi­keis­ta na­ruis­ta ja an­nos­te­lee kään­teet nau­tit­ta­vas­ti. Brow­nin tyy­likkään hil­lit­ty jul­ki­si­vu mur­tuu ja ku­lis­sielämä pal­jas­taa al­taan ho­mei­set run­ko­ker­rok­set. Rin­nas­tuk­sin Head­hun­ters rii­suu kyy­ni­sen me­nes­tyjän il­ko­sil­leen. Pol­vil­leen pan­tu­na Brown jou­tuu ra­ken­ta­maan iden­ti­teet­tinsä uu­del­leen haak­si­rik­kou­tu­neen elämänsä pirs­tois­ta.

Ak­sel Hen­nie ei tur­haan ole Nor­jan su­per­julk­kis. Är­syttävän it­se­tie­toi­nen Ro­ger Brown viehättää en­sin sil­kal­la röyh­key­dellään, mut­ta kerää lo­puk­si yleisön em­pa­tiat hyl­kiök­si jou­tues­saan. Sa­mas­sa pie­nessä mie­hessä asuu sekä ko­peus että kos­ket­ta­vuus. Ro­ger pu­toaa kir­jai­mel­li­ses­ti poh­jal­le. Metsästäjästä tu­lee saa­lis ja pik­ku-Daa­vid jou­tuu tais­te­le­maan yli­ver­tais­ta Gol­ja­tia vas­taan.

Not­keas­ti Hen­nie osoit­taa muun­tau­tu­mis­ky­kynsä. Ker­ron­nan kaar­ta on nau­tin­to seu­ra­ta, kun pää­hen­kilön ole­mus pu­re­taan kuin maa­tus­ka­nuk­ke ja ra­ken­ne­taan sit­ten uu­del­leen: Ro­ger Brown pa­la pa­lal­ta. Mi­ten tuk­ka nuol­tu­na pur­jeh­ti­nut Ar­ma­ni-man­ne­kii­ni sel­viää, kun pas­ka is­kee pot­ku­riin?

Head­hun­ters esit­te­lee tee­man­sa näppäräs­ti ja lo­mit­taa tyyp­pi­hah­mo­tel­mat ja per­soo­nal­li­sem­mat luon­ne­ku­vat tai­ten rie­hak­kaak­si äi­tyvään toi­min­taan. Taus­ta­juon­ta ei ve­ny­tetä bond­mai­ses­ti maail­mal­le, vaan nyt ”g­lo­bal is lo­cal”: kau­pun­gin ja maa­seu­dun vas­tak­kai­na­set­te­lu riittää. Sur­rea­lis­tis­ta särmää löy­tyy niin siir­to­la­puu­tar­han puu­ceestä kuin ta­hal­laan ja va­hin­gos­sa vää­rinkä­si­te­tyistä hen­kilöl­li­syyk­sistä.

Roi­sia yllä­tyk­siä, äk­kikäännök­siä ja ve­ritöitä­kin löy­tyy elo­ku­vas­sa jo­ka kul­man ta­kaa. Viit­teitä on otet­tu Quen­tin Ta­ran­ti­non fil­mi­ta­ri­nois­ta siinä mie­lessä, että elo­ku­van alus­sa ei voi ar­va­ta, mi­hin kaik­ki joh­taa. Ro­ger Brown jou­tuu myl­ly­tyk­seen ja ve­detään kö­lin al­ta. Ehkä odot­tai­si, että mies muut­tui­si mat­kal­la vielä enemmän­kin.

Mut­ta tot­ta kai lo­pus­sa pun­tit pan­naan ta­san ja yli­kin. Ai­na­kin Ro­ger Brown op­pii, et­tei ky­se ole mie­hen puut­tu­vis­ta sen­teistä, vaan hen­ki­sestä ryh­distä. Ja on­han se sisäi­nen kau­neus­kin ihan aliar­vos­tet­tua.

Kon­na­puo­lel­la Head­hun­ters on kaa­va­mai­sim­mil­laan. Te­hoa­gent­ti on te­hoa­gent­ti – ei sen kum­mem­paa. Myös lop­pu­rat­kai­su on tur­han mut­ki­kas, toi­saal­ta silmänkääntö­temp­pu­na help­po­hin­tai­nen. Vii­me met­reillä Head­hun­ters sor­tuu tur­haan se­lit­te­lyyn ja ku­vien si­lit­te­lyyn. Ihan jo­kais­ta sol­mua ei tar­vit­si­si sol­mia näin siis­tis­ti sy­keröl­le.

Mut­ta ai­ka vas­tus­ta­ma­ton fil­mi Head­hun­ters sil­ti on – vaik­kei koi­ran­koh­te­lui­neen ihan so­vi­kaan val­ta­kun­nal­li­sen Eläin­ten vii­kon elo­ku­vak­si. Vir­kistävää nähdä he­ti ruot­sa­lai­sen Pe­don jäl­jillä -fil­min jäl­keen toi­nen mai­nio poh­jois­mai­nen ri­ko­se­lo­ku­va — eikä ai­na niitä sisä­siis­tejä ame­rik­ka­lai­sia. (HB)