Ar­voi­tuk­sel­li­sen määrä­tie­toi­ses­ti ete­nevä kylmä­ve­ri­nen län­nen­ta­ru huu­li­harp­pua soit­ta­vas­ta hil­jai­ses­ta pys­sy­san­ka­ris­ta (C­har­les Bron­son), jol­la tun­tuu ole­van mis­sio­na yh­den mie­hen jäl­jittä­mi­nen. Sa­maan ai­kaan elämää näh­nyt mor­sian (C­lau­dia Car­di­na­le) muut­taa erä­maa­han uu­den avio­mie­hensä luok­se vain huo­ma­tak­seen ole­van­sa yk­sin ko­ko maail­maa vas­taan. Oman hie­non lisänsä ta­pah­tu­miin tuo vil­lin län­nen luon­net­ta ikia­joik­si muut­ta­va lä­hes­tyvä ju­na­ra­ta.

Ser­gio Leo­nen spa­get­tilänkkä­ri on yhtä ai­kaa kol­laa­si­mai­nen kun­nia­no­soi­tus aiem­mill­le länkkä­rik­las­si­koil­le että pää­lael­leen kään­net­ty gen­ren uu­si rein­kar­naa­tio, jo­ka pyr­kii jos ei rik­ko­maan niin ai­na­kin kol­hi­maan van­han muo­tin uu­teen us­koon. Ko­ko Ame­ri­kan san­ka­ri­na aiem­pien roo­lien­sa joh­dos­ta pi­de­tyn Ja­mes Fon­dan va­lin­ta jää­suo­ni­sen pa­hik­sen roo­liin on tästä oi­va esi­merk­ki.

E­lo­ku­va elää vi­suaa­leis­ta ja eten­kin le­gen­daa­ri­sen En­nio Mor­ri­co­nen elämää suu­rem­mas­ta mu­siik­ki­rai­das­ta. Sil­ti myös juo­ni on kou­kut­ta­van mie­len­kiin­toi­nen ja lo­mi­tet­tu ker­ron­ta­kin toi­mii hy­vin. Al­ku­koh­tauk­sen ko­miik­ka tun­tuu ehkä ole­van tun­nel­mal­li­ses­ti ris­ti­rii­das­sa tu­le­vien ve­ri­te­ko­jen kans­sa, mut­ta muu­toin huu­mo­rin pil­kah­duk­set on on­nis­tut­tu poik­keuk­sel­li­sel­la ta­val­la vi­rittämään en­nem­min­kin kun­nioi­tus­ta kuin nau­rua herättä­vik­si.

Le­vyltä löy­tyy sekä al­ku­peräi­nen teat­te­ri­ver­sio että 27 se­kunt­tia pi­dem­pi res­tau­roi­tu ver­sio, jo­ka näh­tiin en­simmäi­sen ker­ran Roo­man elo­ku­va­juh­lil­la 2007. Al­ku­peräi­nen teat­te­ri­ver­sio puo­les­taan tar­koit­taa tässä yh­tey­dessä lo­pul­lis­ta eu­roop­pa­lais­ta leik­kaus­ver­sio­ta, jo­ka on kai­kes­ta pää­tel­len sa­ma kuin nk. Ita­lian ver­sio. Elo­ku­vas­ta on vuo­sien var­rel­la liik­ku­nut usei­ta eri­lai­sia ver­sioi­ta, jois­ta huo­noin on ame­rik­ka­lai­sy­leisöl­le sen­su­roi­tu 145-mi­nuut­ti­nen ver­sio ja pa­ras rans­ka­lais­teat­te­reis­sa ai­koi­naan pyö­ri­nyt il­mei­ses­ti 171 mi­nuut­tia pitkä "raa­ka­ver­sio". Tältä le­vyltä löy­ty­vien kah­den ver­sion ver­tai­lu on vai­keaa ero­jen ol­les­sa hy­vin pie­niä. En­tistä mer­kil­li­semmäk­si ti­lan­teen te­kee, se että le­vyn kak­si ver­sio­ta on to­teu­tet­tu seam­less branc­hing -tek­nii­kal­la, jo­ten mo­lem­pien ver­sioi­den täy­tyy käytännössä hyö­dyntää sa­maa res­tau­roi­tua fil­miai­neis­toa. Hu­hu­jen mu­kaan ver­siois­sa pitäi­si kui­ten­kin ol­la ero­ja sekä leik­kauk­sen pai­no­tuk­sis­sa että mu­sii­kin käytössä. Niin tai näin, elo­ku­van te­hoa tämä epämääräi­syys ei tun­nu la­tis­ta­neen.