Suomalaisen homoseksuaalisuuden ikoni, Tom of Finland -nimimerkillä lyijykynäpiirroksia taiteillut Touko Laaksonen, on saanut kuolemanjälkeistä huomiota ja hyväksyntää myös heteropiireissä.
Suomalaisen homoseksuaalisuuden ikoni, Tom of Finland -nimimerkillä lyijykynäpiirroksia taiteillut Touko Laaksonen (1920-1991), on saanut kuolemanjälkeistä huomiota ja hyväksyntää myös heteropiireissä. Nahkapöksyistä pullottavat sukuelimet ovat levinneet koko kansan silmien alle, printtien ilmaannuttua aina verhoihin ja lakanoihin asti.
Laaksosen elämää avaavaa elokuvaa synnytettiin suuren kohun kera. Tasavallan satavuotisjuhlaohjelmistoon kuuluva elokuva ei pysty suureen ennakkokuhinaan vastaamaan.
Kotimaisen elämäkertaamisen helmasynnit riivaavat, Tom of Finland etenee väkinäisesti. Aikajanan sotkeminen tuntuu pakolliselta kuviolta, jokaiselle leikkaukselle ei ole selitystä. Vuosikymmenten vaihtuminen hutaistaan, lähinnä maskeeraamalla.
Tekniset vajavaisuudet ovat kuitenkin ongelmista pienimmät.
Pekka Strang luo taidokkaasti monimuotoisen Touko Laaksosen, jonka ympärille ohjaaja Dome Karukosken olisi hyvä rakentaa. Valitettavasti Strangin lisäksi elokuvasta uupuu tunteiden koko spektri. Toukon suhde niin rakastajaansa (Lauri Tilkanen) kuin siskoonsakin (Jessica Grabowsky) jää vajavaiseksi. Kaija-sisarta esittävä Grabowsky on saanut epäkiitollisen tehtävän. Jostain mystisestä syystä nuori neiti toistaa repliikkinsä kovin kulmikkaasti, moderni helsinkiläinen puheenparsi särähtää korvassa. Lähtöjään mielenkiinnoton rooli on ohjattu käsittämättömällä ylidramatisoinnilla, kuin koko elokuva haluttaisiin vesittää yhdellä sivuroolilla.
Piilottelutaistelu homoseksuaalisuutta kammoksuvassa sodanaikaisessa ja -jälkeisessä Suomessa näytetään visuaalisella puolella onnistuen. Poliisi partioi homojen suosimissa puistoissa näyttävästi. Pelon ilmapiiri jää kuitenkin pinnalliseksi, syvimmät tunnetilat peittyvät visuaalisuuden edessä.
Rietastelumittarit eivät hehku, eivät edes keltaisella. Muutama räväkkä puistosuihinotto olisi saattanut avata Karukosken elokuvan henkisen vetoketjun. Tässä muodossa Tom of Finland on hentoista hypistelyä, jossa joukko valkoisia heteromiehiä haluaa toitottaa omaa suvaitsevaisuuttaan seksuaalista monimuotoisuutta kohtaan — uskaltamatta sanoa lopulta mitään. (VA)