Pirjo Honkasalo on tehnyt taas suurenmoista työtä elokuvassaan Ito – Kilvoittelijan päiväkirja.
Pirjo Honkasalo on tehnyt taas suurenmoista työtä elokuvassaan Ito – Kilvoittelijan päiväkirja. Viime vuonna se olisi ilman muuta voittanut parhaan dokumentin Jussin, mutta jäi ymmärrettävästi toiseksi, kun kilpaan sattui myös ilmiömäinen Miesten vuoro.
Mutta Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen saunadokumentin ohella myös Pirjo Honkasalo on tehnyt yleisöystävällisen, helposti lähestyttävän ja iholle kiinnittyvän elokuvan. Itossa nauretaan ja itketään, surraan ja iloitaan intiimisti, perimmäisten kysymysten äärellä. Nyt Honkasalo ei ole niin vaativa, eikä aihekaan niin rankka, kuin edellisessä, juhlitussa ja palkitussa Melancholian 3 huoneessa (2004).
Ihastuttavaa on se keveys, jolla Tokion ihmisiä kohdataan, katsotaan ja puhutellaan. Honkasalo on löytänyt hienon Yoshinobu Fujiokan elokuvansa keskukseksi. Kamera pysyy nuoren miehen kasvoissa, joilta mielenliikkeet kuvastuvat herkästi. Fujiokan ääni on myös yhtä miellyttävän harmoninen, vilpitön ja avoin, joten puhepohdinnot Tokion kaupunkimaisemia vasten – tai katoavaisuutta kuvaavat piirrokset taustana – eivät kuulosta selostukselta, vaan runolta.
”En uskonut, että tuommoisesta sulokasvosta olisi nyrkkeilijäksi”, sanoo Yoshinobun entinen valmentaja, joka osoittautuu buddhalaiseksi munkiksi ryhtyneen Fujiokan tärkeimmäksi elämänoppaaksi – monesti puheissa vilisevän ”mummun” ohella — ja valintojen tienviitaksi. ”Muistan kun sanoit ’Joudut astumaan paskapaattiini, mutta minä vien sinut vastarannalle’”, muistelee Fujioka opettajaa kyyneleet silmissä. Valmentaja kehottaa Yoshinobua lopettamaan itkemisen, mutta vetää samalla itsekin nenäliinan esiin. Vanha opettaja on yllättynyt entisen oppilaansa valitsemasta uskonnollisesta tiestä.
Yllättynyt ja etsivä on yhä myös Yoshinobu itse. Nyrkkeilyuran noustua pystyyn vakavan silmävamman takia, Fujioka ajelehti neljä vuotta, ennen kuin meni kuudeksi vuodeksi toisenlaiseen valmennukseen — buddhalaiseksi munkiksi. Silti nytkin mielessä on epäilyksiä ja kysymyksiä. Nyrkkeilyvaihe tuntuu parhaalta ajalta elämässä. ”Ei semmoiseen voimantuntoon ja vääntöön enää edes pääse”, Yoshinobu tunnustaa.
Fujioka on nykyisin kaupunkipappi. Hän käy vankiloissa ja pitää omaa Munkkibaaria, jossa tarjoillaan alkoholia ja keskustelua. Lisäksi hän tapaa kasvokkain elämänsä tärkeitä ihmisiä. Kuten Yoshinobu sai apua ja tukea vaikeina vuosina, myös hän itse on ehtinyt ottaa ajelehtivan nuoren siipiensä suojaan. (Onko tarkoitusta, kohtaloa, karmaa vai sattumusta – vai yksinkertaisesti niin japanilaisen esteettistä – että myös tämä ystävä, seuraaja ja ikätoveri on tavattoman tyylikäs partoineen, aurinkolaseineen ja cooline moottoripyörineen?)
Nyt kumppani puolestaan on itse avaamassa omaa baaria Fujiokan esimerkin innoittamana. Molemmat miehet ovat nuoruudessaan kapinoineet ja molempien perässä on oma äiti juossut veitsi kädessä – mitä he molemmat muistelevat kikattaen. Kumpikin on uuteen elämään kypsyessään päässyt lähemmäksi äitiään. ”Äidistä me olemme lähtöisin ja äitiin palaamme. Avaruus on suuri syli”, miettii Yoshinobu Tokion yössä.
Ei ole liioiteltua sanoa, että Honkasalon ja toisen hienon kuvaajan Marita Hällforsin (Kohtaamisia) tallettamat tilat, tilanteet ja ihmiset tuovat mieleen parhaat japanilaiset elokuvat ja niiden persoonalliset, tyylikkäät ja arvokkaat esiintyjät. Omaperäinen, vuosisatojen muokkaama esteettinen ja ritualistinen ilmapiiri saa Itossa arvoisensa suomalaissilmäyksen. Perinteet — kuten toistuva ikiaikainen lohikäärmeaihe siltakoristuksissa ja graafikon taide ruumin yhdeksästä mädäntymisen asteesta — sekä Tokion nykyinen yöelämä ja moderni pilvenpiirtäjäarkkitehtuuri lyövät kuvissa sulavasti kättä. Honkasalo saa väliin kuitenkin mahtumaan hengittävän ihmisen kasvoineen ja puheineen, unineen, toiveineen ja rukouksineen.
Jos saunadokumentissa suomalaiset miehet avautuivat, niin käy tässä näille japanilaisille. Vaikka papintyötä tekevän Fujiokan niska kumartaa opitun ja luonteenomaisen automaattisesti (mutta kuitenkin ehdottoman myötäelävän vilpittömästi), on ainakin Itossa näkyvien japanilaisten kohdalla turha puhua ilmeettömyydestä, pidättyvyydestä tai kasvojen menettämisen pelosta. Yhdessä itketään ja nauretaan, mutta niin, että patoutumat ja niiden purkaminen käyvät kuvista, puheista ja asiayhteyksistä esille ja tulevat ymmärrettäviksi myös ulkopuoliselle katsojalle, joka pääsee aivan ensi kertaa tutustumaan näihin vieraan maan ihmisiin.
Tapansa mukaan Honkasalolla ei ole kiire minnekään. Hän tarkkailee, tai enemmänkin hengittää kameralla yhdessä kohteen kanssa, ja antaa vain tapahtua. Viipyilevästä tyylistä kasvaa kuin varkain rikas kokonaisuus niin, että kaikki näyttää yksinkertaiselta ja selkeältä, luonnolliselta ja vaivattomalta. Ito – Seitti – Kilvoittelijan päiväkirja on sekä ilmava että lämmin, syvälle luotaava ja kevyt kuin henkäys. Kevyt myös puhuessaan kuolemasta tai kuvatessaan sitä suoraan ja raadollisena, kuten niissä grafiikan lehdissä, joissa koirat repivät muumioituvaa ruumista.
Kaksi jaksoa elokuvassa poikkeaa yleisestä tyylistä. Toisessa Fujioka tarjoilee baarissaan juomia naisille ja kuulemme hänen humalaisesta menneisyydestään. Toisessa transvestiitti laulaa lähikuvassa playbackina tunteellisen iskelmän alusta loppuun. Kohtaukset ovat eriparisia elokuvan yleiselle järjestykselle, jossa Fujioka kohtaa ihmisiä polviasennossa kahdestaan ja kasvokkain (tai nuorten miesten tapaamisissa omien äitiensä kanssa). Vaikka poikkeamat tuntuvat melkein tyylirikolta hartaassa kokonaisuudessa, ne ovat kumpikin silti välttämättömiä näyttäessään munkin suhteessa naisiin, sekä kuvatessaan elinympäristöä, munkin työsarkaa suurkaupungissa.
Pääosin Pirjo Honkasalo – joka on paitsi ohjannut, käsikirjoittanut (yhdessä japanin kääntäjänsä Miika Pölkin kanssa) ja kuvannut (Hällforsin kanssa) elokuvan, myös leikannut sen – saa Itossa kaikki elementit yhdistymään saumattomasti. Yoshinobun erilaisten tapaamisten, keskustelujen ja kaupunkiotosten päällä kulkevan sisäisen monologin välille ei tule keinotekoista siirrosta. Itossa dokumentti ei erottele arkista, realistista ja toisaalta runollista ja henkistä – kaikki on yhtä kokonaisuutta. Ainakin Ito saa sen näyttämään siltä.
Ehkä tämän henkistyneen Tokio-elokuvan suurin ansio on se, että se ei pyri käännyttämään ketään mihinkään. Elokuvassa buddhalaisuus ei näyttäydy ainoana oikeana tienä, eikä edes henkistyminen sinänsä. (Vaikka nyrkkeilyvalmentajan motto ”Älä ajattele niin saat aikaiseksi” voi myös olla eräänlaista henkisyyttä). Ito kuvaa etsiskelijöitä, jotka ovat joskus löytäneet jotain, mikä kantaa eteenkinpäin. Elokuvan meditatiivisuus, sen kuva-ajatusvirta, on hyvin lohduttavaa ja terapeuttista. Iton näyttämien ihmisten elämässä on ollut vaikeita aikoja ja tulevaisuus on tietysti tuntematon kaikille. Mutta niin kuin Fujioka loppupuolella toteaa: ”Ilman häviön kokemista elämä on rakkaudetonta.”
Ito on taas uusi voitto Honkasalon tinkimättömällä taiteellisella linjalla. Ei ihme, että häntä pidetään myös maailmalla yhtenä johtavista dokumenttielokuvien tekijöistä. Elokuvan huikaisevaa kuvausta varjeltiin Suomen ensi-iltavuonna 2010 niin, etten minäkään saanut pyynnöistä huolimatta arvostelulevyä käsiini. (Itoa esitettiin tuolloin vain Helsingissä.) Honkasalo ja tuottaja halusivat näyttää Iton vain elokuvateattereissa, joissa sen mustan sävyt tulisivat valkokankaalla filmin erikoisen hopeakäsittelyn jäljiltä parhaiten esiin. Jussi-juhlassa en malttanut olla huomauttamasta asiasta ohjaajalle, mutta Honkasalon aseistariisuva varmuus, että minäkin pääsisin filmin vielä näkemään, rauhoitti kummasti.
Nyt dokumenttielokuva on kuitenkin raaskittu julkaista myös tavallisena dvd-levynä. Kuvanlaatu on oikeuksissaan jopa kotiruuduilla ja taulutelevisioissa. Iton kruunaa Ushio Torikain ja Toshiro Mayuzumin musiikki. Torikain sävellyksiä kuullaan dvd-levyn lisämateriaalissa vielä 45 minuuttia lisää. Mukana myös traileri sekä käsikirjoittaja Miika Pölkin kommenttiraita Kohtaamisia Tokiossa. Myös ohjaaja Honkasalo kertoo elokuvastaan. (HB)