Lars von Trie­rin Nymp­ho­ma­nia­cin ha­joit­taes­sa krii­tik­ko­ri­vejä on mu­ka­va kat­soa, mil­lai­nen oli oh­jaa­jan tähän men­nessä pa­ras elo­ku­va.

An­tich­rist on ne­ro­kas draa­ma. Se on sitä elas­ti­suu­ten­sa ja näppärän mo­nikäyttöi­syy­tensä vuok­si. Har­va elo­ku­va te­kee näin edul­li­sen tar­jouk­sen, sillä ai­ka mo­ni eri la­ji­tyy­pin vank­ku­ma­ton kan­nat­ta­ja saa odo­tuk­sil­leen vas­ti­net­ta.

An­tic­ris­tin voi kat­soa psy­ko­lo­gi­se­na tril­le­rinä, psy­koa­na­lyyt­ti­se­na ku­vauk­se­na, oh­jaa­jan omis­tuk­sen mu­kai­ses­ti tar­kosv­ki­lai­se­na luon­to­sym­bo­liik­ka­na, ma­so­kis­ti­se­na shok­ki­tai­tee­na ja jo­pa uut­ta luo­va­na kau­hue­lo­ku­va­na. Kai­ken tämän se tun­tuu vieläpä te­kevän pa­rem­min kuin kil­pai­li­jan­sa eri la­ji­tyy­peissä.

E­lo­ku­va al­kaa koh­tauk­sel­la, jo­ka on tut­tu ki­ta­ris­ti Eric Clap­to­nin elämästä. Per­heen poi­ka kä­ve­lee ik­ku­nas­ta ja tip­puu ka­dul­le. Te­ra­peut­ti­mies (Wil­lem Da­foe) al­kaa hoi­taa vai­mon­sa (C­har­lot­te ”­Ser­gen tytär” Gains­bo­rough) pel­koa, vaik­ka tietää, et­tei se ole välttämättä am­ma­til­li­ses­ti jär­kevää.

E­lo­ku­vaa ale­taan ke­hi­tel­la su­run­ku­vauk­se­na, mut­ta siitä ei lo­pul­ta ole ky­se. Tässähän edetään ai­na ih­mi­sen pi­meim­piin sie­lun­sy­vyyk­siin Fried­rich Nietsc­hen, Wil­liam Bla­ken ja Ales­teir Crow­leyn hen­gessä. Pää­hen­kilöinä ovat mies, nai­nen ja luon­to.

E­lo­ku­va kan­nat­taa eh­dot­to­mas­ti kat­soa, vaik­ka etukä­teen saat­taa etoa tie­dos­sa ole­va her­kim­pien or­gaa­nien leik­ke­ly ja jat­ku­va kou­ris­te­le­va nai­mi­nen. Kaik­ki on kui­ten­kin har­kit­tua ja pai­kal­laan. Tämä on hel­vet­ti. Toi­sin sa­noen ei täl­lais­ta jak­sa ko­vin mon­ta ker­taa elämänsä ai­ka­na kat­soa.Yk­si mat­ka tai­taa riittää ja ai­ka mo­nel­le se tai­taa ol­la lo­pul­li­nen.