Donnerwetter!
Donnerwetter! Dummkopf! Feuer! Sylvester Stallonen ohjaama The Expendables (suomeksi Uhrattavat, Oheisvahingot tai vain Tykinruoka) on aikamiesten Korkeajännitys-viihdettä. Kun natsit ovat hyvänä vihollisena pois laskuista, Stallone ottaa tähtäimeen keksityn etelä-amerikkalaisen pikkuvaltion diktaattorin.
Filmin juoni ja näyttelijäohjaus ovat nukkekotileikin tasoa. Viimeisessä Rambossaan Stallone tuhosi yksin ”Burman” viidakon ilkeät kidnappaajasissit. Nyt palkkasoturi Rossina Stallone kokoaa avukseen joukon kunniattomia paskiaisia iskuryhmäänsä kukistamaan viiksivallukenraali Garzan (David Zayas) ja ”Vilenan” huumeviljelmiä isännöivät konnat, joita johtaa korruptoitunut CIA-agentti Munroe (Eric Roberts).
The Expendables lähikuvaa isojen poikien touhotukset. Tehokkaat liikesarjat ovat itseisarvo vailla päämäärää. Stallone, Mickey Rourke, Jason Statham ja Dolph Lundgren demonstroivat miehistä hauskanpitoa, muskelimättöä, nokkapokkaa, pyssyleikkejä ja veitsenheittoa. Herkkyyttä tässä keski-ikäisten rambojen lihaskasassa edustavat upea Giselle Itié diktaattorin kapinallisena tyttärenä sekä Jet Li itämaisten taistotaitojen verrattomana akrobaattina, jonka pienestä koosta aseveljet tekevät hyväntahtoista pilaa läpi elokuvan.
Sympaattinen kovanaama Statham, kameraa ujosteleva Li, muheva Frankenstein-Rourke ja iän karhentama Lundgren ovat Stallonen valtteja. Korostuneesti lähikuviin tuodut reiman miesporukan kasvot vangitsevat siinä missä Itién verevän muotovalio maalauksellisuus. Karismaattisimpia ovat itse Stallone silmänpilkahduksineen ja vuorimaisesta olemuksestaan lämpöä huokuva Rourke. Kun miehet avaavat suunsa, on se kuin kivi ja kalliolohkare keskustelisivat.
Arnold Schwarzenegger ja Bruce Willis eivät näy krediiteissä, mutta tekevät alussa pienet cameo-roolit Stallonen kanssa. Kolmen action-hirmun kohtauksesta revitään itsetarkoituksellista huumoria, joka pysäyttää elokuvan hetkeksi ihastelemaan toimintaelokuvan reliikkejä.
Sitten Stallone Rambonsa tapaan kiihdyttää ohjaajana äijäköörin tuhovoiman äärimmilleen. Taidokkaasti hallituissa ja pitkistä kestoista huolimatta jäntevissä toimintajaksoissa on kineettistä kekseliäisyyttä.
Silmän ilosirkus on taattu, mutta kehittelyissään revittelevä asehullu sikailuseikkailu ei muodosta kaarta, vaan putken, jonka osaavuus on teknistä laatua, ei mielikuvia rikkaasti yhdistelevää, jalostavaa tai palkitsevasti luovaa.
Stallone käyttää erikoisen paljon lähikuvaa, joka tuo vaihtelua kamppailuotoksiin, mutta antaa kokonaisuuteen töksähtävän palikkamaisen vaikutelman. Kun ohjaaja pitkittää diktaattorin palatsin asteittaista romahtamista koko lopun yhteenoton ajan, kyseessä on yksinkertainen versio siitä, mitä Christopher Nolan tekee Inceptionin unikerroksissa sillä aikaa, kun tila-auto tipahtaa. Molempien filmien osoittelevaa komeutta voi ulkokohtaisesti ihailla. Mielekkyyttä niistä ei löydy.
Tykittelykilpa on elokuvissa sekä lapsellista että vastenmielistä. Tässä sarjakuvahahmojen niittaaminen ei tosin paljoa satuta. Konnat pannaan kuriin, niin kuin pitääkin, ja sankarit ovat onneksi luoti-immuuneja selviytyjiä, mikä lajityypissä toki toimii.
Expendables hellii körmykaartin huumoria ja kaverillista kisailua. Syventämiseen Stallone ei sitten pystykään. Rossin ja Sandran välillä ei kipinöi ja Stathamin romanssikin kulkee arvattavasti ja vertautuu Twilight-sarjan koulunpihauhitteluihin. Rourke pääsee pitkälle suurenmoisella kertojanäänellään, mutta juuri kun yleisö on kypsä tirauttamaan kyyneleen, niin Rourke kuin Stallonekin tekevät sen katsojan puolesta. Virhe!
Mutta hauskempaa telttaretkiseuraa Expendablesin perushölmö porukka varmasti olisi kuin Inceptionissa kuivia päiväuniaan ”analisoivat” tekocoolit pukumiesinsinöörit. (HB)