”On yksi asia, joka pitää ymmärtää ennen kuin ohjaa komediaa.
”On yksi asia, joka pitää ymmärtää ennen kuin ohjaa komediaa. Komedia on vakavaa, kuolettavan vakavaa. Älä ikinä yritä olla hauska! Näyttelijöiden täytyy olla vakavia. Ainoastaan tilanteen tulee olla absurdi. Hauskuus on kirjoituksessa, ei esityksessä. Jos tilanne ei ole absurdi, mikään rehkiminen ei auta. Ja toinen asia: mitä vakavampi tilanne on, sitä hauskempi komedia voi olla. Suurin komedia saadaan irti suurimmasta tragediasta. Komedia on punainen kumipallo. Jos heität sen jotain pehmeää, hassua seinää vasten, se ei pomppaa takaisin. Mutta jos heität pallon todellisuuden kovaa seinäpintaa vasten, se pomppaa takaisin ja on eläväinen. Versteh, senkin goyn äpärä, ymmärrätkö? Ei ole tarkoitus loukata. Mutta hyvin, hyvin harvat ihmiset ymmärtävät tämän.” – Mel Brooks
Nykyisin 85-vuotias Mel Brooks on aivan viime vuosinakin tuottanut filmikomedioitaan menestysmusikaaleiksi. Kevät koittaa Hitlerille – alkuperäisnimeltään The Producers – nähtiin Broadwaylla ja uusintaversiona myös elokuvissa. Muutama vuosi sitten yksi rakastetuimmista Brooksin teoksista, Frankenstein Junior, kääntyi sekin näyttämömusikaaliksi.
Hienoa, että upea ja omaperäinen koomikko, käsikirjoittaja ja elokuvantekijä Brooks huomioidaan ja tuodaan esiin taas meilläkin. Vaasalainen Future Film on tuonut kotimaisille markkinoille täksi syksyksi kolme ohjaajan vanhempaa työtä laadukkaina dvd-levyinä.
”Usein kuullaan sanottavan, että ihmiset lähtivät showbisnekseen löytääkseen rakkautta, jota eivät lapsina saaneet. Älä usko! Kaikki koomikot ja melkein kaikki näyttelijät, jotka tunnen, olivat lapsina hyvin rakastettuja. Sitten he vain kasvoivat aikuisiksi ja huomasivat, että aikuisten maailmassa et saa kaikkea rakkautta, vain osasi. Joten he lähtivät showbisnekseen saadakseen tuntea uudelleen sen rakkauden, jonka kokivat lapsina ollessaan universumin keskipiste.” – Mel Brooks
Mukana uusissa dvd-julkaisuissa ovat mykkäfilmeille kunniaa tekevä Pähkähullujen paratiisi (1976) ja Hitchcock-parodia Korkeuskammo (1977). Samaan joukkoon toivoisi myös harvemmin nähdyn, ehkä parhaan ja hauskimman Brooksin omista ohjauksista: Frankenstein Juniorista (1974) nimen Eppu Normaali löysi itselleen eräskin suomalainen punkkaribändi.
Yllättäen upeinta Brooksin komiikkaa ja näyttelemistä löytyy Alan Johnsonin Brooksin tuotantoyhtiölle Brooksfilmsille ohjaamasta toisintoelokuvasta, joka pohjautuu Ernst Lubitschin sota-ajan klassikkoon Ollako vai eikä olla (1942). 80-luvun versiossa Lubitschin hienostunut kosketus ja äly vaihtuvat laveampaan komiikkaan ja älyvapaaseen ilotteluun. Jälkimmäinen on Brooksin erikoisuus. Onnistuessaan se on riemukasta katseltavaa, mutta puuduttavaa keskinkertaisemmissa myöhäisteoksissa, kuten Mieletön maailmanhistoria (1981), Avaruusboltsit (1987) ja Löyhkäävä elämä (1991).
”Pidin Chaplinia mahtavana. Ja Laurelista ja Hardystä vielä enemmän. Keaton oli fyysisen komedian suurin mestari. W.C. Fields oli nero sketsien rakentelussa.” – Mel Brooks
Ollako vai eikö olla sen sijaan on sanailun, rooliin tekeytymisen ja ryhmänäyttelemisen juhlaa. Ohjaaja Johnson suitsii Brooksin farssimaista kurittomuutta onnistuneesti jämptimpään muotoon ilman, että Brooksille ominainen vallattomuus kärsii. Vain Brooksin mieli voisi keksiä teatterin henkilökuntaan hahmon, jonka nimi on sama kuin kuululla musikaalisäveltäjällä. Niinpä puolalaisteatterin Sondheimille voi sopivassa kohtauksessa heittää sen väistämättömän repliikin: ”Sondheim! Klovnit kehiin — send in the clowns!”
Vaikka Lubitschin alkuperäisohjauksen sekä Carole Lombardin ja Jack Bennyn komediallisen yhteispelin subliimia sykettä myöhempi karvalakkiversio ei voikaan tavoittaa – mikäpä voisi? — myös Mel Brooksin ja Alan Johnsonin Ollako vai eikö olla on hyvä elokuva. Se on kaukana klassikkomateriaalin pyhäinhäväistyksestä tai riskaabelin aiheen lokaanvedosta. Taidokas koominen kohtaus seuraa toistaan ja filmin tunnelma poreilee vastustamattomasti.
”Ohjaan vain itsepuolustukseksi. Pohjimmiltani olen kirjoittaja. Omaan näkemyksen. Minä yksin tiedän, mitä lopulta haluan valkokankaalla tapahtuvaksi. Joten jos minulla on arvokas idea, ainoa tapa suojella sitä, on ohjata se itse.” – Mel Brooks
Tarinassa Bronskin puolalainen teatteriseurue esittää näytelmiä, joissa poikkeuksetta pääosissa ovat Frederick Bronski (Brooks) itse ja hänen vaimonsa Anna (Anne Bancroft). Jälkimmäinen tosin painetaan aina pienemmällä tekstillä julisteissa, jollei nimi ole peräti sulkeiden sisällä. Kun natsit valtaavat Puolan, teatterinjohtaja Bronski joutuu peruuttamaan Hitleriä parodioivan, kovasti Kevät koittaa Hitlerille -komediaa muistuttavan esityksen. Show must go on, ajattelee Bronski vastoinkäymistenkin edessä. Hän keksii varasuunnitelmaksi vanhan sotaratsunsa ”Highlights from Hamlet” eli Hamlet-näytelmän kohokohtia. (Tähän kulturelliin vitsiin viitataan myöhemmin mustasukkaisuuskohtauksessa, jossa tilanteen pelätään pian kehittyvän ”kohokohdiksi Othellosta”. Myös loppujaksossa Britanniassa snobit tuhahtelevat perin amerikkalaistyyliselle ajatukselle, että Shakespearen tuotannosta irrotetaan erillisiä ”kohokohtia” monologisikermäksi.)
Ollako vai eikö olla -yksinpuhelun aikana yleisöstä nousee nuori lentoupseeri (Tim Matheson) ja lähtee äänekkäiden anteeksipyyntöjen saattelemana pois salista. Herkkätuntoinen Hamlet-tulkkimme Bronski ampuu tikareita silmistään häirikköä kohti ja tulkitsee bardin ”slings and arrows”-säkeet tarpeettomankin tulisesti. Frederick Bronskin tietämättä, lentäjä Sibinski menee esityksen turvin näyttämön taakse Anna Bronskin pukuhuoneeseen salaiseen tapaamiseen.
”Mielestäni pierukohtaus Villiä hurjemmassa lännessä (Blazing Saddles, 1974) on hauska, koska pierut meidän maailmassamme ovat hauskoja. Pierut ovat sorrettu vähemmistö. Suu saa sanoa kaikenlaista, mutta sen toisen paikan pitäisi olla hiljaa. Mutta ehkä meidän alemmalla suolistollamme on jotain kiinnostavaa kerrottavaa. Ehkä meidän pitäisi kuunnella niitä. Pierut ovat inhimillisiä, paljon inhimillisempiä kuin monet tuntemani ihmiset. Minun mielestäni meidän pitäisi tuoda pierut pois vessoista ja ihmisten olohuoneisiin. Siihen pyrin Villiä hurjemmassa lännessä.” – Mel Brooks
Jännitys tiivistyy, kun Englannin kuninkaallisten ilmavoimien puolalaisiin lentojoukkoihin komennettu Sibinski saa vihiä Radio Free Polandin arvostetun puhujan, professori Siletskin (José Ferrer) toimimisesta saksalaisten vakoojana. Siletski on viekkaudella saanut listan puolalaisten vastarintamiesten nimistä. Nyt Siletski on matkalla toimittamaan nimiluetteloa Hitleriä edustavalle everstille Erhardtille. Sibinskin on pysäytettävä Siletski!
Samaa Annaa rakastavien Siletskin ja Bronskin on Puolassa yhdistettävä voimansa yhteistä vihollista vastaan. Bronski joutuu käyttämään koko näyttämökokemustaan ja teatterinsa kykyjä harhauttaakseen natseja, kukistaakseen Siletski ja pelastaakseen Anna ja muut vainotut puolalaiset turvaan Englantiin.
Brooksin näyttelijävaimo Anne Bancroft (Ihmeidentekijä, Miehuuskoe) on taitava ja rakastettu näyttelijä. Miehensä komedioissa hän silti on usein liiankin tietoinen ympärillään kehitetystä hassuttelusta ja näyttelee sen mukaisesti. Komediennen olisi oltava tosissaan oman hahmonsa puolella, ollakseen uskottava eli hauska. (Sama pätee tietysti muutettavat muuttaen myös draamaa tai tragediaa näytellessä). Ollako vai eikö olla -uusversiossa Bancroft ei yllä alkuperäisfilmin Lombardin mittoihin, mutta paikkansa Bancroft pätevästi täyttää. Anna Bronski tulkitaan kakkossarjan teatteridiivana.
”Kun kirjoitan käsikirjoitusta, en huolehdi niin paljon juonesta kuin ihmisistä. Opettelen tuntemaan päähenkilöt, mitä he kaipaavat ja haluavat ja mitä heidän pitäisi tehdä. Aivan kuin lapsi, minä kuuntelen henkilöhahmoja: ”Vai tuota he haluavat! Toivottavasti he onnistuvat siinä, koska minä rakastan heitä.” Ei voi vain olla toimintaa, pitää selvittää, mitä henkilöt haluavat. Ja sitten heidän pitää kasva, heidän pitää kulkea johonkin suuntaan.”
- Mel Brooks
Charles Durning (Puhallus, Hikinen iltapäivä, Tootsie) taas on kerta kaikkiaan loistava omahyväisenä ja pikkumaisena Keskitysleiri-Erhardtina. Durning saikin pienintä piirtoa myöten herkullisen hersyvästä komedianäyttelemisestään Oscar-ehdokkuuden. Christopher Lloyd (Paluu tulevaisuuteen) naurattaa jäykkänä natsisotilaana, jonka ainoa keino pelastautua hämmennyksen hetkellä on taivuttaa kättään ja huutaa ”Heil Hitler!”.
Vaikka filmi on hullunhauska, se ottaa aiheensa – natsit ja juutalaiset – pohjimmiltaan todesta. Hulluttelun keskellä on pari kolme pysäyttävää kohtaa. Kun juutalaisia pelastetaan suoraan näyttämöltä pelleiksi naamioituneina natsiupseerit nauravat katsomossa. Elokuva tavoittaa tilanteen kipeän tunnelman. Vanhalle juutalaisnaiselle valkomaskissa tilanne on liian kauhea. Hän ”jäätyy” ahdistuneena liikkumattomaksi niin, että koko riskialtis huijaus uhkaa paljastua. Toinen vakava tähtihetki on Bronskin teatterin rivinäyttelijän Hitlerin upseerien harhauttamiseksi teatterin käytävällä esittämä Shylockin monologi Venetsian kauppiaasta: ”Jos minua pistätte, enkö minä vuoda verta…?”
Naurua käytetään aseena ennakkoluuloja vastaan: ”Ilman juutalaisia, mustalaisia ja homoja ei teatteria olisi edes olemassa!” Myönnettäköön, että Anna Bronskin pukijana toimiva Sasha Kinski (James Haake) on pahimmanlaatuinen klisee teatterihomona. Mutta tämä liioittelu sopii Brooksin ja Johnsonin tyylilajiin. Sasha ei sittenkään jää karikatyyriksi, vaan saa huomiota syventävissä kohtauksissa, joissa natsivainojen mielettömyys kirkastuu koomiseksi kääntämisen kautta. Ulos illanviettoon lähtiessään Sasha pukee natsien homoille varaaman pinkin kangaskolmion takkiinsa. Lähtiessään hän sanoo ilkikurisesti Annalle: ”Minulla on tapaaminen toisen kolmion kanssa”.
”Uskon, että kaikilla ihmisillä on satoja erilaisia ihmisiä nahkansa sisällä. Kirjoittajan taito on suoraan yhteydessä hänen kykyynsä antaa niille eri nimet, identiteetit, persoonat ja saada heidät toimimaan yhdessä muiden hahmojen kanssa, jotka hänen sisällään asustavat. Siksi minä pidän Tennessee Williamsin näytelmistä niin paljon. Hän osaa sen niin hyvin.” – Mel Brooks
José Ferrer (Cyrano – miekan mestari, Cainen kapina, Fedora, Kesäyön seksikomedia) tuo persoonallisella olemuksellaan ja äänellään painoa joviaalin konnan rooliin. Mel Brooksin muuntautumiskykyä ja teatterin taikaa voi ihastella siinä, miten Brooksista pelkällä tekoparralla saadaan ilmetty ferrermäinen Siletski.
Brooksin tuottamasta Johnsonin ohjauksesta ei tullut nyky-Hollywoodin turhaketta, tarpeetonta, varman päälle tehtyä uusintafilmatisointia. Se kunnioittaa Lubitschin esikuvaa, mutta löytää myös oman näkökulman ja virityksen. Ollako vai eikö olla saa teatterileikistään ja kulissimaisuudestaan koko tarinaa kantavan teeman, joka samalla korostaa, tuskin sattumanvaraisesti, natsiestetiikan mahtipontista kulissimaisuutta. Filmi on puitteiltaan ja sisällöltään onnistuneimpia elokuvia, missä Mel Brooksin omintakeista komiikkaa voi nähdä kaikkein parhaimmillaan.