Ku­ka oli Bob Dy­lan? Tähän mah­dot­to­man mo­ni­se­lit­tei­seen ky­sy­myk­seen läh­tee vas­taa­maan Ja­mes Man­gol­din (mm. Walk the Li­ne) oh­jaa­ma vä­kevä draa­ma. Toi­si­na­jat­te­li­ja, il­miömäi­nen muu­sik­ko, syövä ar­tis­ti, ju­ma­la ja puo­len­tu­si­naa muu­ta ni­mi­kettä tun­tu­vat kaik­ki osu­van mie­heen, jo­ka ei suos­tu­nut lo­ke­roi­ta­vak­si.

Vuo­siin 1961-1965 kes­kit­tyvä elo­ku­va näyttää Dy­la­nin (Ti­mothée Cha­la­met) tu­lon New Yor­kiin, elämän Was­hing­ton Squa­re Par­kin ympä­rillä ja ras­va­tun nou­sun Folk-mu­sii­kin pii­rei­hin ja sen­saa­tiok­si tämän­kin lo­ke­ron ylä­puo­lel­la. Tai­dok­kaas­ti tah­di­tet­tu elo­ku­va hen­gittää syvään ja vä­keväs­ti pitäen pol­jen­non jat­ku­vas­ti syk­keeltään rau­hal­li­se­na, mut­ta mah­dut­taen jo­kai­seen henkäyk­seen tuh­din pa­lan elämää. Kuu­ban oh­jusk­rii­si, Ken­ne­dyn sa­la­mur­ha, ro­tu­mie­le­no­soi­tuk­set ja mu­nan­kuo­ren lä­pi pus­ke­va uu­si maail­ma alis­tu­vat tässä sta­tis­teik­si kun pääo­sas­sa on mies ja mu­siik­ki — mu­siik­ki, jo­ka syn­tyy kai­kis­ta ai­kan­sa ai­nek­sis­ta ja mies, jo­ka ei ai­van tiedä paik­kaan­sa tässä kai­kes­sa, mut­ta ei pelkää ko­keil­la häk­kinsä ra­jo­ja.

Har­va elo­ku­va yltää näin enig­maat­ti­sen ko­ko­nais­val­tai­sek­si tri­pik­si, jo­ka tun­tuu pul­lot­ta­van mie­hen, yh­teisön ja ai­ka­kau­den elin­voi­mai­sek­si elik­sii­rik­si. Osan­sa on­nis­tu­mi­ses­sa on kou­kut­ta­val­la to­si­ta­ri­nal­la, mi­ta­tul­la kä­si­kir­joi­tuk­sel­la, vir­heettömällä pe­rio­di­ku­val­la ja eläväs­ti ku­ra­toi­val­la oh­jauk­sel­la. Ko­ko­nai­suu­den rat­kai­se­va ase on kui­ten­kin Ti­mothée Cha­la­met, jo­ka ot­taa esi­ku­van­sa ihon niin täy­del­li­ses­ti hal­tuun­sa, että Dy­la­nin lä­hi­pii­rin soi­si tar­kis­ta­van lä­hei­sensä hen­gissäo­lon. Tämän elo­ku­van oli­si pitä­nyt puh­dis­taa pöytä Os­car-gaa­las­sa, mut­ta kah­dek­sas­ta eh­dok­kuu­des­ta (mm. pa­ras elo­ku­va, miespääo­sa, mies- ja nais­si­vuo­sa, oh­jaus ja ää­ni) huo­li­mat­ta sal­do jäi kä­sittämättömäs­ti nol­laan. Tämän jäl­keen Aka­te­mia tai­si tar­kis­taa sääntöjään niin, että ää­nestä­jien täy­tyy myös ol­la näh­nyt ne elo­ku­vat, jois­ta ää­nestää. Hyvä niin.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu Eli­jah Wal­din kir­jaan "Dy­lan Goes Elect­ric! New­port, See­ger, Dy­lan, and the Night That Sp­lit the Six­ties" (2015).