Ensi-illassa sali oli melkein yhtä täysi kuin joulukuun toisessa suomalaisuutuudessa Nightmare – painajainen merellä.
Ensi-illassa sali oli melkein yhtä täysi kuin joulukuun toisessa suomalaisuutuudessa Nightmare – painajainen merellä. Pidin filmipäiväkirjaa, mutta yhtään juoppoa tai hullua ei yleisössä nytkään näkynyt. Vaikka Juoppohullun päiväkirjassa on roisin kielenkäytön ja kuvaston vuoksi K16-leima, Lauri Maijalan elokuvasovituksesta ei kukaan saa sielullensa vahinkoa. Tuskin edes se ”Vaasankadun alakoulun” kuoro, joka kirkkailla äänillään vetää kauniiksi lopuksi Vexi Salmen ja Irwin Goodmanin iskusävelmän Ei tippa tapa.
Yleisöryntäys johtunee Juha Vuorisen kirjasuosikista, kohauttavasta trailerista ja ennakkomarkkinoinnista, lainkaan Joonas Saartamon magnetismia väheksymättä.
Mutta jatkuuko suosio kuin salkkarifilmillä, jolle vajaassa kuukaudessa on kertynyt kahdeksankymmentä tuhatta katsojaa? Saako kansa sitä, mitä on tullut Juoppohullusta hakemaan? Sillä Lauri Maijalan ohjauksessa jutusta on tullut varsin outo lintu. Toisaalta tämä voikin olla yllätysmenestys viimevuotisen Varaston tapaan. Varasto oli sekin outo, mutta käsikirjoitukseltaan ja näyttelijäohjaukseltaan neliskanttinen. Lauri Maijalan työ Juoppohullussa on erittäin taitavaa.
Juha Berg (ei saa sekoittaa kirjailija Juha Vuoriseen, joka myös on kalju) on kolmekymppinen työtä vieroksuva sekopää ja tuurijuoppo. Rapajuopoksi häntä ei voi kutsua, sillä viina vaikuttaa mieheen kuin pinaatti Kippari-Kalleen. Elokuva saa miinuspisteet realismin puutteesta. Kavereina Juhalla on Kristian ja Mikael, jotka jo nimillään ilmentävät lähimmäisenrakkautta ja enkeleitä Juhan elämässä. Mutta seurahan tekee kaltaisekseen.
Poliisi antaa Juhalle vankilan vaihtoehdoksi AA-kerhotoiminnan. Juha rakastuu toiminnanohjaaja Tiinaan. Koska Tiina on kuiville päässyt alkoholisti, Juha ymmärtää, että ainoa tapa selviytyä naisen kumppaniksi on selviytyminen viinasta. Pyrkimystä vaikeuttaa Juhan kova jano ja Kristianin mustasukkaisuus ystävästään. Jälkimmäistä on vaikea ymmärtää, koska Kristianilla on jo Mikaelinsa.
Muuta sisältöä elokuvasta on turha hakea. Se on ylipääsemätön ongelma. Tarinan hiivuttua alkuasetelmiin, loppu pusketaan viinanhajuisella höngällä eksistentialistisissa improvisaatioissa. On kärvisteltävä tunteroinen, mutta se kuluu aika rattoisasti Saartamon, Santtu Karvosen, Johannes Holopaisen ja Krista Kososen kimppakyydissä.
Joonas Saartamo on Juoppohullun dynamo. Filmin mainoskuvat ja stillit eivät valehtele. Saartamo puskee valkokankaalta raamit kaulassa syliin. Sen, minkä Jussi-voittaja teki sisäisen elämän hahmottajana introvertin sotilaan roolissa Hiljaisuus-elokuvassa, saman Saartamo kääntää nyt lujaa ulospäin ekstroverttinä juoppohulluna. Näyttelijäsuoritus on ihailtava. Krista Kosonen ei jää jälkeen epäkiitollisessa deekisterapeutin roolissa. Muutkin hyvät esittäjät, kuten Jari Pehkonen ja Pekka Huotari uskomattomina poliiseina, joutuvat tarinan puutteessa tyhjän panteiksi, mutta vangitsevasti.
Esikoisohjaajana teatteriammattilainen Lauri Maijala näyttää epäilijöille, mitä kuuluu ja kuka käskee. Ohjaukselliselta kannalta Juoppohullu on dynaamisinta jälkeä, mitä suomifilmissä tänä vuonna on nähty. Harmi vain, että näin huimalla lennolla ei ole minkäänlaista suuntaa. Kuvaava on huikea silta-ajelu hääfantasiassa, jonka päätteeksi Juoppo-Juha katoaa omasta stooristaan. Emme osaa kaivata, kun ei tutuiksikaan tultu. Ei selvinnyt, mikä miestä riivaa. Viina on tylsä selitys.
Harri Ylösen leikkaus on täsmällistä, Rike Jokelan kuvaus ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan väkivahvaa. Markku Pätilän lavastus toimii hienosti ja Tiina Wilénin puvustus tavoittaa tyypit. Kerkko Koskisen lähes tauotta soiva ja välillä musavideoiksi kärjistyvä elokuvamusiikki on komea, rohkea ratkaisu, jossa hiljaiset hetket todella korostuvat.
Pätevällä tarinalla ja kiinnostavilla luonnekuvilla tällä porukalla syntyisi viiden tähden suomifilmi. Nyt touhun syy ei selviä ja tulos jää keskinkertaiseksi. (HB)