Sat­tu­mal­la on si­jan­sa, mut­ta tun­tui hie­man hu­vit­ta­val­ta kat­soa Hams­te­rit-so­vi­tus DVD:ltä juu­ri sen jäl­keen, kun olin ah­mi­nut Jo­seph Con­ra­din Lor­di Ji­min (1900) al­kuo­san. Huo­vi­nen ei ol­lut en­simmäistä ker­taa asial­la, mut­ta on­nis­tui yh­distämään tuo­reel­la ta­val­la suo­ma­lai­sen so­siaa­li­sen 1950-lu­vun mur­rok­sen 1700-lu­vun Da­niel De­foen Ro­bin­son Cru­soeen, Jack Lon­do­nin 1800-lu­vun Yo­kon-ta­ri­noi­hin ja ehkäpä myös tähän me­ri­ro­man­tik­ko Con­ra­diin.

Kaik­ki ku­va­si­vat ka­ru­ja olo­suh­tei­ta, ih­meel­li­sellä ro­mant­ti­sel­la boor­dil­la. Ku­kaan tietämättä, kuin­ka kaik­kein ka­ruim­mat en­ti­sa­jan työt tu­li­vat kiin­nos­ta­maan 2000-lu­vun suo­ma­lais­ta ur­baa­nia miestä. To­ki vain sil­loin, kun niitä tehdään hu­vik­seen.

MTV:n draa­ma­sam­po osa­si mai­nios­ti so­vit­taa Huo­vi­sen 1950-lu­vun pa­ro­dian Hams­te­rit (1957) 1980-lu­vun kuo­siin, vaik­ka Ru­ri­kin (Aa­po Vil­hu­nen) poi­ka kan­taa en­si­koh­tauk­ses­sa ra­dio­ta, jo­ka soit­taa Bob Dy­la­nin Sub­ter­ra­nean Ho­me Sick Blue­sia. Ky­se on mie­hen ro­mant­ti­ses­ta, ata­vis­ti­ses­ta ha­lus­ta va­rus­tau­tua pa­him­man va­ral­le. Har­va nai­nen kerää ympä­ril­leen sa­to­ja hyl­ly­met­rejä kir­jo­ja, roc­kal­bu­mei­ta saa­ti vii­ni­kel­la­ria las­ten­las­ten va­ral­le kol­man­teen pol­veen. Sa­man tur­van­tun­teen loi­vat vuo­si­kym­me­niä sit­ten hil­lo­pur­kit, säi­ly­ke­ri­vit ja jau­hosä­kit.

Tv-so­vi­tuk­sen suo­la on it­se Hams­te­ri (Pent­ti Sii­mes). Ikävä kyllä kol­meo­sai­sen so­vi­tuk­sen hei­koin osa on lo­pe­tus. Ku­val­li­sen il­mai­sun heik­kous on siinä, että sitä ei voi fei­da­ta ku­ten ro­maa­nis­sa, kun per­heen Rai­sa-tyttö ilos­tuu Lup­pa­kor­va-koi­ran kai­vaes­sa vink­ke­lin han­ges­ta. Pitää ol­la kei­no­te­koi­sen na­pak­ka, vaik­ka tal­vet eivät lo­pu yhtäk­kiä, kos­kaan.