Al­ku­peräi­nen Haisp­ray kuu­luu klas­sik­ko­sar­jaan, vaik­ka pe­riaat­tes­sa John Wa­ter­sin kul­ma al­koi hie­man las­kea. Di­vi­ne ei enää syö koi­ran­pas­kaa, mut­ta me­no on toi­sel­la ta­val­la hil­litöntä.

Bal­ti­mo­ren vuo­den 1962 rok­ki­te­le­vi­sio­ta pa­ro­di­soi­va mu­si­kaa­li/­ko­me­dia ku­vaa mauk­kaas­ti ame­rik­ka­lais­ta ra­sis­mia juu­ri en­nen kan­sa­lai­soi­keus­kes­kus­te­lun ryöpsäh­dystä . Tee­ma suo ti­laa ai­kan­sa upeim­mal­le mus­tal­le r&b-mu­sii­kil­le. Wa­ters käyt­ti al­ku­peräis­mu­siik­kia, kun taas uu­si Adam Sha­ny­ma­nin oh­jaa­ma ver­sio te­ki pas­tis­se­ja tai­dol­la. Al­ku­peräi­nen on hie­man ro­soi­sem­pi ja vie voi­ton ka­tu-us­kot­ta­val­la ot­teel­laan. Car­sin Ric Oca­sek te­kee roo­lin hul­lu­na ku­va­tai­tei­li­ja­na.

New Li­ne Ci­ne­man The John Wa­ters Col­lec­tion ko­koaa kak­si elo­ku­vaa sa­moi­hin kan­siin. Toi­se­na le­vynä on tällä ker­taa Pec­ker.

Mitä voi sa­noa nuo­res­ta mie­hestä, jon­ka lem­pi­ni­mi kään­tyy suo­mek­si sa­nal­la ”­Mulk­ku”. Jos ni­me­si on Pek­ka, ole va­ro­vai­nen ang­lo­sak­si­sis­sa mais­sa, kun ope­tat uu­sia ystä­viä­si lau­su­maan ni­meä­si. He op­pi­vat ih­meen pian lau­su­maan sen si­ten, että se muis­tut­taa kum­mas­ti tätä Pec­ker-sa­naa. Selkä­si ta­kaa käydään hyvät nau­rut. Mut­ta tun­sin­pa ker­ran erään len­to­pal­loi­li­jan ni­meltä Jor­ma Jor­tik­ka, eikä hän tun­tu­nut ni­mestään kär­sivän, tus­kin van­hem­pan­sa­kaan.

Toi­sin sa­noen kat­so­jan mie­li ek­syy si­vu­po­luil­le, sillä Wa­ter­sin elo­ku­vas­sa ei juu­ri­kaan ole tart­tu­ma­pin­taa. Tar­jol­la on löysää kor­kea­kult­tuu­rin pa­ro­diaa ja nor­maa­lielämän ylis­tystä.