S­tan­dup-koo­mik­ko Is­mo Lei­ko­la on ne­ro, ja vieläpä lup­sa­kan mu­ka­va sel­lai­nen. Tämän voi sa­noa ilol­la ja suo­ma­lai­sit­tain hi­tu­sen yl­peäs­ti. Jyväs­kylän ku­pees­ta Los An­ge­le­siin ja maail­mal­le pon­nis­ta­nut mies on sup­liik­ki ha­vain­noi­ja, jo­ka on­nis­tuu leik­kaa­maan ar­ki­set asiat ato­meik­si ja ko­koa­maan pa­la­sis­ta sel­lai­sen pu­ri­lai­sen, että maail­man­kat­so­mus jä­ri­see. Ko­me­dian la­ji on tässä pa­kah­dut­ta­van ihas­tut­ta­va, sillä sitä ymmärtääk­seen ei tar­vit­se ol­la ydin­fyy­sik­ko tai ai­vo­ki­rur­gi, mut­ta jo­kai­ses­ta si­val­luk­ses­ta voi op­pia yh­den kor­kea­kou­lu­tut­kin­non ver­ran elämän­vii­saut­ta. Hie­man kyllä liioit­te­len, mut­ta ko­ke­mus­ta en lain­kaan.

Mie­hen it­sensä juon­ta­ma spek­taak­ke­li ku­vit­taa viit­se­liääs­ti ujon pik­ku­po­jan tien stan­dup-la­voil­le meillä ja maail­mal­la. Ai­vot rak­sut­ta­vat ko­ko ajan ja set­ti hiou­tuu yhä ti­mant­ti­sem­mak­si. Mie­hestä aja­tus­ten ta­ka­na on mah­do­ton­ta ol­la pitämättä, mut­ta voi vain toi­voa, että tämä it­se­kin löytää oi­kean ajoi­tuk­sen ko­me­dian ta­ka­na: ky­se ei ole vain vit­sien an­nos­te­lus­ta vaan elämän tap­laa­mi­ses­ta so­pi­val­la pol­jen­nol­la. Ku­kin omal­la tyy­lillään, mut­ta do­ku­men­tin lop­pu­ku­vis­ta vä­lit­tyy myös häiväh­dys su­rul­li­suut­ta kun ai­vot eivät kos­kaan ha­lua levätä. Pitkää ikää, tsemp­piä to­hi­noi­hin ja en­nen kaik­kea ta­sa­pai­noa elämään, Is­mo.